Paralympialaisista sokeiden ja kuurojen nerouteen

Olemme saaneet seurata olympialaisten jälkeen paralympialaisia. Menestymme niissä monin verroin paremmin kuin terveinä ja normaaleina itseään pitävien kisailussa. Siihen löytyy varmasti syitä, jotka ovat uskottavampia kuin monet muut selitykset urheilijoittemme menestykselle. Samalla tämän vammana pidettävän ilmiön pohdinta saattaisi avata meille ovia sellaiseen maailmaan, jonka ymmärtäminen on jäänyt vähemmälle pohdinnalle.
Palaan jälleen aikaan, jota elimme ennen kadotettua tai menetettyä vuosikymmentämme kymmenine hallituksineen ja sote soppineen. Terveinä itseään pitävät ihmiset kun saavat aikaan usein pelkkää saamattomuutta. Vammautuneilla ei ole sellaiseen niin paljon aikaa ja mahdollisuuttakaan. Viihde ja politikointi kun on rakenneltu valtaosin juuri keskiverto normaalina pitämillemme ihmismassoille. Intellektuelli on taas ihminen, joka ei oikein osaa pysäköidä autoaan tai on muuten toistaitoinen jouduttuaan suomalaiseen talveen ja humisevaan hongikkoon.
Kun nerous on ihanteilla varustettua lahjakkuutta, sellaiseen ylettyvät etenkin syntymästään sokeat. Kun näin kirjoitan, tarkoitus oli vuonna 2012 käynnistää pohdinta siitä, miten vajavaisuutena pitämämme ilmiöt, etenkin aistit, ovat olleet ratkaiseva loikka sellaiselle kehitykselle, jota ”normaalina” pitämämme ihmiset eivät olisi kyenneet ikinä oivaltamaan.
Vammaisten, sokeiden ja kuurosokeiden tapa viestittää ja hankkia itselleen terveille itsestään selvät kommunikaatiotaidot ovat edesauttaneet meitä ymmärtämään viestintään liittyviä lukuisia tieteemme nykyisiä perusoppejamme. Monet väärinkäsitykset on vältetty ja digiaikainen viestintä sujuu yhä paremmin kiitos vammaisilta saamamme palautteen. Puhtaat äänet soitetaan puhtaammin ja kosketustekniikka on kosketusviestin osaavien tuotetta. Oikea johtaja ei siinä johda vaan näyttää tietä hänkin.
Sokea Reetta saattaa sittenkin olla oivaltajana monin verroin edellä Paavo Lipposen kaltaista poliitikkoa. Ehkä hän sitä tarkoittikin lainaten tätä tuttua savolaisten tokaisua. Liki jokainen kun osaa lukea, mutta kovin harva kykenee samalla tuottamaan kokonaan uutta, ajattelemaan. Kun panet omat ajatuksesi, todella itse löydetyt, paperille, näistä ajatuksista kirjoitettava kirja ei ole pituudella pilattu.

Oma elämämme on helpottunut sokeiden tavasta kokea maailmamme ja saanut tuekseen ikään kuin uusia aistejamme laajentavia tekniikkojakin. Hybridiyhteiskuntamme on kehittynyt, biologinen ja tekninen ovat lähestyneet toisiaan ja saaneet tuekseen myös sosiaalisen ja taloudellisen hybridin ja samalla sen rikkaan taiteen (social hybrid, hybrid art, cluster art). Itse olen oppinut eniten tutustumalla sellaisiin kulttuureihin ja kommunikointiin, joka tapahtuu kokonaan ilman omaa puhekieltämme. Australiassa sitä edustavat aboriginaalit. Brittien ja saksalaisten kieli ei paljoa lisää omaamme. Nero kun on tulisella aavikolla elävä, joka keksii mielessään lumen ja jään.
Olemme monessa hankkimamme kielen vankina ja urheilijoitamme hemmotellaan sellaisilla välineillä ja elämällä, joka vammaiseksi kutsumaltamme puuttuu ja on korvattu ominaisuudella, joka on meille vieras ja usein jopa outoudessaan pelottava. Se mitä me pelkäämme, pidämme ylivertaisena, sellaista alamme myös vieroksua tai vihata, kiusata ja sulkea ulos noituutena. Sellainen oli poltettava roviolla innovaattorinamme. Kiusaaminen puolestaan kulttuurina syntyy usein juuri kehnosta itsetunnosta tai pelkästään kateudesta ja kaunasta, oman psyykeen heikkouksistamme.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012
Pisteillä kirjoittaja
Vietämme vuoden alussa pistekirjoituksen eli braillekirjoituksen päivää. Näkövammaisten kirjoituksen kehittäjä oli ranskalainen Louis Braille. Ennen Braillen kehittämää pistekirjoitusta käytössä oli mm. William Moonin kehittämä Moonin kirjoitus sekä latinalaisilla aakkosilla merkityt kohokirjaimet, reliefikirjoitus.

Tarpeen luoma innovaatio

Uusi innovaatio, pistekirjoitus, syntyi tarpeesta. Niinpä sekä Moon että Braillen olivat molemmat sokeita, jotka halusivat lukea ja kirjoittaa sekä auttaa samalla kohtalotovereitaan. Siis luovia ja innovatiivisia lahjakkuuksia, todellisia neroja, jos nerouteen liitetään myös idealistinen tavoite ja intohimo auttaa muita lähimmäisiä. Näin nerous usein määritellään erona egoistisesta itsensä ihailusta, tavasta hakea itselleen palkintoja, tulla huomatuksi. Elää kirjailijan, taiteilijan luovaa elämää, apurahoja hakien, jossa tietää kuinka parempi on olla orja, jota suudellaan kuin orja, jota ei suudella. Jos hän on typerä poliitikkomme tekemässä normaalin ihmisen häpeämiä tekoja, hän julistaa äänekkäästi juuri sen olevankin hänen tehtävänsä, velvollisuus.

William Moon sai vuonna 1847 valmiiksi järjestelmän, joka pohjautui seitsemään perusmuotoon ja niiden muutettuihin asentoihin kohokuvioina. Aakkoset syntyivät puoliympyrästä, suorasta viivasta, kaaresta jne. Ne muistuttivat oikeastaan latinalaisia aakkosia kohokirjaimina. Lapsi, joka varttuu varhaisten merkkien mukaan, on aikuisena taatusti nero. Lapsuudesta saakka sokealla ei ole juuri muuta mahdollisuutta lahjakkaana ihmisenä. Nerous on oikeastaan vain käsite, jolla kuvaamme ihmisen meistä keskiverroista ”taviksista” poikkeavia ominaisuuksia ja niiden kantajia, nerojamme. Joskus pimeän keskiajan hetkinä poltimme heitä roviolla, etenkin naisina.

Moonin aakkosilla tuotettua kirjaa luettiin rivi riviltä sormilla ensin oikealta vasemmalle ja seuraavaa riviä päinvastaiseen suuntaan. Rivin lopussa oli kaari, joka osoitti, kumpaan suuntaan edetään, tai oikeammin rivin päättymisen. Jo syntymästään sokea ei ole koskaan nähnyt paperiarkkia, niiden värejä ja kokoeroja. Kirjailija voisi pohtia tätä aloittaessaan uuden kirjan, alkaessaan täyttää tyhjää arkkia sanoilla. Oikeammin hän voisi pohtia myös kirjaa sähköisenä, kuvitettuna, ääneen luettuna ja elokuvan käsikirjoituksena jne. Sokean maailmaan hänen on kuitenkin vaikea näkevänä sukeltaa olematta itse poikkeuksellinen nero. Sitä hän ei kuitenkaan ole, ellei neroutta määritellä hänelle sopivaksi.

Jos kirjailija tai toimittaja on poikkeuksellisen kriittinen itselleen ja tuotteelleen, hänen tulisi pohtia, olisiko hänen viestillään sellainen arvo, jonka vuoksi nähdä vaivaa sen lukemiseen sokeana, kuurosokeana? Tuoko se jotain uutta heidän oivallukseensa, avaako uuden tavan nähdä, kuulla, tehdä uusia valintoja, oppia ajattelemaan, hakea uusia näkökumia pimeään ja hiljaiseen maailmaan? Jos tämä on jäänyt pohtimatta, silloin siihen olisi aika ryhtyä viimeistään tänään siirtyessämme uuteen aikaan menetetyn vuosikymmenen jälkeen. Vuosituhannen alussa, siihen valmistautuessamme, kun tapahtui muutos, joka oli paradigmainen, maailmankuvamme vaihtava. Naapurissamme idässä se oli 1990-luvun alussa poikkeuksellisen konkreettinen seurattavaksemme. Voitti mennen tulleen armeijojen mukanaan kuljettamat virukset ja taudit, ruton tuoman tuhokin.  

Jos vähänkin epäilyttää, kirjan voi jättää kirjoittamatta, julkaisematta. Paneudu sosiaalisen median lukijaksi, kirjoittajaksi. Kun vastaat sosiaalisissa medioissa tuleen tulella, muista että kaikissa kulttuureissa palokunnat käyttävät tavallisimmin vettä, aasialaisena viisautena asia ymmärtäen. Vain läntinen kulttuurimme alkoi käyttää mustan öljyn tisleitä.

Aluksi näkevän ihmisen kohokirjain

Moonin kirjoituksen rinnalla käytettiin kohokirjaimin merkittyjä latinalaisia aakkosia ja Suomessa tällainen käytäntö oli vallalla vielä 1860-luvulta aina 1880-luvun loppuun saakka. Braillen pistekirjoitusta alettiin opettaa vuodesta 1865 alkaen ja sitä on kehitetty aina tarpeen mukaan. Muistan nämä vuodet omasta suvustani ja Krimin sodan aikaisesta onnettomuudesta Kallavedellä sekä kustannustoiminnasta, digiaikaan siirtymisestä ensimmäisenä Suomessa juuri Itä-Savon kirjapainossa sukuni omistuksessa. Helsingin Sanomat tuli mukaan tähän ilmiöön vasta seuraavan sukupolven syntyessä. Metropolissa asuminen tiivistää tyhmyytemme.

Meillä oli tapana hahmottaa läntistä maailmaamme vielä sata vuotta takaperin pelkästään oman sisäisen maailmamme kautta ja näkevän silmin hokien, kuinka sokea Reettakin näkee. Ei näe, aina ei edes kuule. Oma “miltä maailma näyttää” lähiympäristömme oli virheellinen ja naiivi. Se joutui koetuksella vasta internetin myötä ja uuden sosiaalisen median viedessä meidät kohti hybridiyhteiskuntaa. Sokea ja kuuro Reetta ymmärsi mistä on kysymys, ei näkevä. Vanha media jauhaa vanhaa rukousmyllyään, ei opi vanha koira uusia temppuja.

Pistekirjoitusta on opittu pitämään pääasiallisena näkövammaisten tapana lukea ja kirjoittaa. Nuoremmat näkövammaiset ovat toki siirtyneet käyttämään tietokoneiden tekstinkäsittelyominaisuuksia. Mahdollisuus kommunikoida uuden teknologian avulla näkevien kanssa on lisääntynyt oleellisesti. Kumpi oivaltaa ja ymmärtää tämän digiajan kielen ja sen taustalla vaikuttavat sähköiset aivot paremmin, jääköön pohdittavaksi. Erno Paasilinnan viisautta lainaten ja hiven muuttaen, itseoppineet ovat sokeita, muut ovat vain opetettuja oman aikamme digikieltä käyttäen.

Sokeille ja kuuroille tietokone, uusi teknologia, on välineenä helpompi. Sitä ei pelätä eikä pidetä osana oman maailmamme psykologisia tai sosiaalisia rakenteita. Pimeässä ja hiljaisuudessa elävälle näkyi siellä valoa. Kone oli robotti siinä missä sosiaalisen median tuhannet psykologisoimattomat viestitkin. Koneeseen ja sen viesteihin ei liittynyt lapsen kokemaa hylkäämisen helvettiä, ei hajuja eikä makuja, takautuvia opittuja aistiemme antamia ehdollistettuja refleksejä, joita kirjailija käyttää sanoissaan ja koukuttaa näkevää lukijaansa käyttäen samalla lapsuuden tunnesanoja.

Harvojen herkkua

Niinpä vaikka pistekirjoitus on käytössä maailmanlaajuisesti tilastojen mukaan esim. Britannian noin kahdesta miljoonasta näkövammaisesta vain noin 20 000 hallitsee pistekirjoituksen tai käyttää sitä kommunikointiinsa. Siis vain noin prosentin verran. Suomessa näkövammaisia on noin 80 000. Ei siis mikään pieni määrä kirjoittaa heille hyvä kirja. Sellaisen lukisi moni näkeväkin. Tosin kääntäen se näkevän kielelle ja samalla pilaten sen alkuperäinen sisältö liki täydellisesti.

Louis Baillen aikanaan kehittämän pistekirjoituksen merkit muodostetaan kuudesta pisteestä, joita sijoitetaan eri järjestykseen rinnakkain ja päällekkäin ilmaisemaan kulloisenkin kielen merkkejä.

Braillen tapa ryhmitellä pisteet oli nerokas. Toki vastaavia hapuilevia yrityksiä tunnettiin jo ajanlaskumme alkuvuosisadoilta alkaen roomalaisen Quintilianuksen kuvaamista syövytetystä tauluista, kirjainmerkistä niissä, tai sokean Didymuksen kirjainkuutioista. Sokeille tarkoitettu oma kirjaimisto ja sen painamistekniikka kuitenkin puuttui vielä liki 1500 vuotta. Sähköinen on ja off kieli odotti sekin vielä jonkin aikaa tulemistaan. Cluster art ja Art of Clusters oli sekin vielä kauan tuntematon. Musiikissa sitä hapuiltiin ennen kuvataiteitamme. Tiede otti ilmiön vastaan niin ikään luonnontieteissä ja ihmistieteissämme hiven eri asioita painottaen. Vielä tänäänkään valtaosa meistä näkevistä ja kuulevista ei ymmärrä, mitä näillä käsitteillä aikuisen oikeasti tarkoitetaan.

Kulttuurinen ilmiö

Sokeain kirjoituksen kehittyminen on ollut kulttuurinen ilmiö ja sidottuna kirjapainotekniikkaan sekä luonnollisesti teknologian kehittymiseen. Syntyi rinnakkaisia järjestelmiä, kuten Moonin ja Lucasin sekä Freren kohokirjoitukset. Näin innovaatio eteni eri kielialueilla hieman eri suuntiin ja ne ohitti lopulta Barbierien pistelukutekniikka. Matka kohti sähköistä digiaikaa oli vain muutaman neron oivallusta vaille valmis.

Louis Braille, nelivuotiaana näkönsä menettänyt poika, tuli oppilaaksi Pariisin sokeainkouluun ja myöhemmin sen opettajaksi. Hän kiinnostui Barbierin menetelmiin ja alkoi kehittää niitä edelleen. Mallinsa hän sai valmiiksi kirjaimistona vuonna 1825 ja ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1829. Syntyi kuuden pisteen kombinaatio, josta saatiin 65 merkkikombinaatiota. Robotiikka ja algoritmit olivat valmiina.

Jos löytämämme musiikki on olemassa jo ennen sen esittämistä, tämä merkistö ei sitä vielä ollut. Sokean tekemä löydös näkevien maailmaan on taatusti uusi ja uuden näkökulman avaava mutta pysyy hetken piilossa. Niin kävi nytkin ja löydös alkoi kiinnostaa vasta myöhemmin muitakin symbolikielen selittäjiä ja siirtäjiä kuin sokeita. Symbolikieli ja sen siirto on innovaatioista aina ensimmäinen ja tärkein, suurin muuttaja meidän ”tavisten” ihmisten maailmassa.

Eri kielialueilla Braillen nerokkaat kombinaatiot olivat lopulta helposti siirrettävissä. Poikkeuksen teki kuitenkin vaikkapa Kiina, jossa sanat ovat lyhyitä ja mukana on tooneja, sävelkorkeuksia. Klusteritaiteessa ja kielessä juuri tämä oli erityisen kiinnostava piirre. Aiemmin kiinalaiset olivat käyttäneet omaa kahden merkin järjestelmäänsä, johon sävelkorkeutta ei voitu merkitä. Nyt uusi järjestelmä antoi mahdollisuuden käyttää kolmea pistettä sanoille ja jättää loput sävelkorkeudelle. Tätä minä kutsuisin nerokkuudeksi. Se on jo lähellä faktoriakseleiden kiertoa ja ulottuvuuksia, joita on kolmen sijaan useampia.

Kiinassa sokeiden määrä on suurin maapallollamme ja heidän asemansa on alkanut korjautua Kiinan avautumisen myötä. Pistekirjoituksen korjautuminen ei siten ole niinkään merkittävä kuin sosiaalisten olojen koheneminen, sosiaaliturvajärjestelmän muutokset sekä vammaisten koulutus.

Oma ymmärryksemme alkoi kasvaa

Uusi symbolijärjestelmä oli auttamassa miljoonille vammaisille oikeutta käydä koulua ja hankkia itselleen sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia mahdollisuuksia, jotka ovat meille Suomessa ja länsimaissa itsestäänselvyyksiä. Ennaltaehkäisevä työsuojelu ja terveydenhuollon tehostetut toimet estävät parhaiten vammautumista ja pistekirjoituksen käytön tarvetta. Samalla innovaatiojärjestelmä sai sellaista osaamista, joka aiemmin oli ollut piilossa, pimeässä ja hiljaisuudessa.

Vammaisten, sokeiden ja kuurosokeiden tapa viestittää ja hankkia itselleen meille terveille itsestään selvät kommunikaatiotaidot, ovat edesauttaneet meitä ymmärtämään viestintään liittyviä lukuisia tieteemme nykyisiä perusoppejamme. Monet väärinkäsitykset on vältetty ja digiaikainen viestintä sujuu yhä paremmin kiitos vammaisilta saamamme palautteen. Puhtaat äänet soitetaan puhtaammin ja kosketustekniikka on kosketusviestin osaavien tuotetta. Oikea johtaja ei siinä johda vaan näyttää tietä, jos sitäkään.

Näin myös oma elämämme on helpottunut ja saanut tuekseen ikään kuin uusia aistejamme laajentavia tekniikkoja. Hybridiyhteiskuntamme on kehittynyt, biologinen ja tekninen ovat lähestyneet toisiaan ja saaneet tuekseen myös sosiaalisen ja taloudellisen hybridin ja samalla sen rikkaan taiteen (social hybrid, hybrid art, cluster art).

Hapteemien maailma

Sokeiden lukutaito vaatii jo syntymästä saakka näkövammaiselta poikkeuksellista älyä ja sellaista kykyä hahmotta maailmamme, josta itse emme voi aina edes uneksia, saati hahmottaa sen ratkaisutapoja, kun kyseessä on samaan aikaan kuuro ihminen.

Tällä tiedolla on ollut korvaamaton merkitys siinä etäisten kulttuurien yhteensovittamisessa, jossa nykyiset mediamme tuovat virtuaalisina välillemme siteitä, joiden sosiokulttuurinen ero on tuhansissa vuosissa, geneettinen perimä sekin kuin toiselta planeetalta, käyttämämme välineet nekin vailla mahdollisuutta näkö- tai kosketusviesteihimme, hapteemeihin.

Kosketukseen liittyvä kommunikaatio on vähenemässä valtaväestön virtuaalimaailmassa ja tällöin haptiisien ja sosiaalihaptisen tiedon kulku on katoamassa osana sosiaalista pääomaamme. Europarlamentaarikkomme ortodoksipappina sai siitä jopa huomautuksen, ajattelemattomasta koskettamisesta. Pandemian ja virusten edetessä tai etätyön lisääntyessä ilmiöllä on luonnollisesti valtaisa merkitys meille kaikille. Vähin mitä on tapahtumassa, on kokonaan uusi tieteenala ja sen maailmankuvan kehittyminen. Uusi menetetty vuosikymmen oli tämän ongelman tai mahdollisuuden tuhlaamista narsististen poliitikkojemme toimesta. Heille tämä kaikki oli täysin käsittämätöntä ja vierasta tuotavaksi koulutukseen.

Oikeammin sen tulisi kuulua viimeistään nyt osana kasvatukseemme ja koulutukseemme, olla osa sulkeutuvaa sosiaalista pääomaamme, virtuaaliköyhtymisemme apuna ja tukena. Kosketusviesti (haptiisi) ja kosketuksen osatekijät (hepteemit) antavat, paitsi keinon jakaa viestejä, myös sellaista osaamista ja terapiaa, joka kuuluisi olla koko vanheneman kulttuurimme ydinosaamistamme, kertoo Suomen kuurosokeiden yhdistyksen julkaisu Tuntosarvi.

Heille, Tuntosarven lukijoille, kommunikaatiotaitojen merkitys on epäilemättä herkän kosketuksen varassa ja silmien sijasta sormenpäät sielun peileinä. Heille kirjojen kirjoittaminen olisi ihan hyvä haaste niin tuotteliaille Hannu Mäkelälle, Reijo Mäelle kuin Jari Tervollekin. Naiskirjailijammehan harrastavat tätä muutenkin, kehottamatta. Tästä ilmiöstä minun ei ole tarvis olla huolissani ja tehdä siitä kysymystä alan kirjailijoillemme. Pilailun aiheet on syytä hakea jostain muualta stand-up koomikkojen tapaan eläen.

Vakavammin pohtien se panisi ehkä arvioimaan toimittajan tai kirjailijan työtä ja siitä tehtyjä dokumentteja, henkilöhaastatteluja, uudesta näkökulmasta. Se näkökulma saattaisi samalla avata käsittämättömän suuren virran pitää kirja elossa myös silloin, kun kukaan ei näkevänä ole niistä enää kiinnostunut viihteellisenä bulkkina.
Lähettänyt Matti Luostarinen 04.01.2012/ 04.09.2021