Delfoin oraakkeli – tiesitkö kuinka sinua seurataan.

Delfoin oraakkeli on käsite, joka liittyy antiikin aikaan ja ammattinsa hyvin osaavaan ennustajaan. Lainaan suoraan Wikipediaa:

Delfoin oraakkeli (m.kreik. τὸ ἐν Δελφοῖς μαντεῖον, to en Delfois manteion) oli antiikin aikana Delfoissa Kreikassa toiminut oraakkeli eli ennustusinstituutio. Se oli koko antiikin maailman tunnetuin ja merkittävin oraakkeli ja merkittävimpiä panhelleenisiä eli yleiskreikkalaisia kultteja. Oraakkeli toimi Delfoin Apollon-jumalan pyhäkköalueella sijainneessa Apollonin temppelissä.

Delfoissa ”oraakkelilla” voidaan viitata joko yleisesti koko oraakkeli-instituutioon ennuslauseet muotoilleine pappeineen; ennuspapitar Pythiaan, joka istui kolmijalalla temppelissä ja lausui hurmostilassa vastaukset hänelle esitettyihin kysymyksiin; tai Apollon-jumalaan itseensä, jota pidettiin näiden ennustusten jumalallisena alkuperänä. Oraakkeli toimi noin tuhannen vuoden ajan ja sillä oli suuri merkitys kreikkalaisten kaupunkivaltioiden väliseen diplomatiaan ja sotiin erityisesti 700–500-luvuilla eaa.

Delfoin oraakkelia ja Pythiaa ei tule sekoittaa Delfoin sibyllaan, joka oli pyhäkköalueella yksityishenkilönä toiminut ennustajatar.

Delfi analyysinä muistuttaa tätä menetelmää, olkoonkin ettei apuna käytetä transsia, euforiaa tai etyleenikaasua. Olen itse käyttänyt tätä menetelmää vuosikymmenet hakien vastausta asiantuntijoita yhdistellen sekä verkottaen. Tosin samalla apuna on ollut koko ajan kehittyvä tietokone ja poikkitieteinen tapa ymmärtää heidän kieltäänkin. Tänään yhä mutkikkaammat menetelmät vaativat toimiakseen sellaisia laskutoimituksia, joiden taustalla ovat algoritmit.

Vielä takavuosina ennen mobiiliajan alkua minun oli helppo seurata vaikkapa lukijaa tai kuvien katselijaa, joka avasi ne salasanani takaa. Hänessä minua kiinnosti etenkin se, miten hän tietojaan käyttää ja miksi salasana oli avattava, millainen oli tällaisen henkilön tausta ja tarkoitukset.

Oli muitakin syitä tutkia ja selvittää erilaisten lukijoitteni ja tiedon käyttäjien tapoja käyttää tietoa sekä heidän kykyään hyödyntää saamansa salasanan takaa löytyvää materiaalia.

Etenkin poikki- ja monitieteisessä prosessissa oleellista on löytää valon sytyttäjät, ei niinkään valossa työskentelevät. Samoin tiedon jaossa ja sen algoritmisessa käytännössä, niiden rakentelussa, oleellista on ihmisten lahjat ja luovuus, kyky luoda uutta ja hankkia tietoa myös mutkikkaiden salasanojen takaa ne avaten.

On paljon muitakin tapoja ja tutkimustehtäviä, joissa haetaan tietoa jakamalla sen ensin vaikkapa delfoin oraakkelin tapaan kierrättäen sitä asiantuntijoilla ja täsmentäen kysymyksiä kierros kierrokselta, kunnes prosessiin valitut asiantuntijat alkavat olla yksimielisiä.

Tuo yksimielisyys saavutetaan toisistaan tietämättä ja huomaamatta, kuinka taustalla on tapa etsiä mutkikkaista ongelmista hyvin erilaisen asiantuntijataustan hankkineiden henkilöiden yhteinen ”kieli”, joka avaa sen myöhemmin myös vaikkapa algoritmiseen käyttöön ja kehittelyyn. Toki yleisin syy käyttää verkostoja asiantuntijoina liittyy sellaiseen päätöksentekoon, jossa vaaditaan monialaista osaamista. Näin menetelmiä popularisoiden, siinä missä asiantuntijoiden antamia vastauksia yhdistäen, päädyttään ratkaisuihin, joiden taustalla on sellaista piilevää tietoa, joka avautuu vain yhdistelemällä monitieteistä osaamista usein alkujaan hyvinkin kaukana toisistaan ja odottamattomalta suunnalta ratkaisua hakien.

Oikeammin menetelmät ovat toki mutkikkaampia, mutta taustalla ovat kyllä hyvinkin perinteiset ja vaikkapa delfoin oraakkelilta nimensä saaneet, joskus hyvin mutkikkaan, asiantuntijoiden hankkiman kapean erityisosaamisen työn hyödyntäminen verkostoina ja samalla usein myös klusterirakenteinamme.

Niinpä Cluster art käsitteenä ei viittaa niinkään taiteeseen kuin Art of Clusters ilmiöön, jossa mukana ovat perinteiset esim. kulttuurin ja sosiaalisen pääoman rajaamat tehtävät, joskus myös poliittiset rajat rinnan vaikkapa tiedekuntien välisten oppimisalueittemme rajojen kanssa. Näiden rajojen ylittäminen vaatii usein juuri sellaista prosessia, jossa pelkkä tiimityön kaltainen sosiaalinen rakenne ei vielä ole riittävä avaamaan yhteisen tiedon ”rajapinnoilla” piileviä innovaatioitamme.

Edellinen teksti Delfoin oraakkelista ja liki vuosituhannen jatkuneesta kulttuurista sekä sen loisteliaasta historiasta on johdantoa tämän päivän kirjoitukselleni.

Olin kirjoittanut sivulleni vuonna 2006 tekstiä, jonka lukijat oli kartoitettu ja samaa tekstiä luettiin uudelleen runsaasti vuonna 2018.

Myös nämä lukijani oli kartoitettu. Maantieteilijä työskentelee kulttuuri- ja sosiaalimaantieteilijänä käyttäen erilaisia välineitä kuin vaikkapa sosiologia tai taloustieteilijä. Lisäksi häntä kiinnostavat poikkitieteisesti erilaiset ilmiöt kuin mihin historioitsija käyttää valtaosan ajastaan.

Maantiede on vanhimpia tieteitämme ja se on kehittynyt poikkeuksellisen merkittäväksi tiedekunnaksi etenkin Yhdysvalloissa mutta myös Venäjällä. GIS (Geographical Information System) kehittyi hyvin varhain ja nyt se tunnetaan myös muissa tieteissä välineenä, ei niinkään osana tieteen ikivanhaa filosofiaa.

Tänään vuonna 2006 ja 2018 kommentoimaani tekstiä luettiin erityisen paljon Singaporessa ja Shanghaissa, mutta yllättäen myös Helsingissä ja eräissä maaseutukaupungeissammekin.

Vielä vuonna 2006 olisin voinut seurata tarkemmin myös missä tarkoituksessa ja millaisen taustan hankkineet lukivat ko. tekstiä löydettyään sen Googlen avustamana. Siis hakusanojen avulla. Lisäksi nyt heidän ei ollut tarvis avata salasanojani.

Oma kotisivuni on ollut vuosikymmenet luonnollisesti tutkimusvälineeni siinä missä mikä tahansa sellainen prosessi, jonka tehtävänä on avata sellaisia prosesseja, joiden käytöstä on myöhemmin iloa meille kaikille käyttäessämme vaikkapa sateliittien paikantamia maantieteellisiä kohteita istuen autossamme (GIS).

Tässä nämä kahtena ajankohtana kirjoittamani tekstit, jotka ovat jälleen vuonna 2021 ajankohtaisia. Miksi näin on käynyt ja mitä näistä teksteistä erityisesti on haettu, selviää avaamalla samaan aikaan avatut kuvat kohdasta ART ja muistaen, kuinka Google on ne heille avannut. Kaikille heistä samat kuvat ja samat tekstitkin.

Tässä nämä tekstit. Kuvia en valitettavasti voi avata. Ne jäävät Delfoin oraakkelin piilottamiksi, siinä missä mikä tahansa värien, muotojen ja kirjoitetun tekstin yhdistäminen käyttäen apuna Googlen ja monien muiden meitä ja meidän tarpeitamme tuntevien algoritmien megadatoja yhdistelevät euforisina pidetyt ihmeet. Siihen ei ole vaadittu etyleenikaasuja eikä muita oman aikamme päihteitä.

By Matti LuostarinenOn 08 Jun, 2018 0 Comments

Palaan jälleen kauas historiaa ja runsas kymmenen vuotta takaperin kirjoittamaani blogiin heinäkuussa 2006. Otsikolla: “Kuka ostaisi paperilehden?” Sen jälkeen, kun minua provosoitiin Helsingin Sanomissa artikkelilla: “Kuka ostaisi luomulihaa?” Olin tehnyt juuri suurella vaivalla ja valtavilla aineistoilla toisen väitöskirjani juuri tästä aiheesta, joka käsitteli ekologista tuotantoa ja kiertotaloutta sekä verkostotaloutta, klustereita ja innovaatiopolitiikkaa.

Aihe kun ei kiinnostanut tuon ajan mediaamme lainkaan. Se oli vuosikymmenen ajastaan jäljessä. Helsingin Sanomat jarrutteli digiaikaansa siirtymistä vuosikymmeniä siitä, kun Savonlinnassa silloin vielä sukuni omistama “Itä-Savo” otti ja muutti digiaikaan 1980-luvulla. Hesarin piti sitä painajaisena ja kielsi koko ilmiön olemassaolon. Jälleen kerran numeroin ja lihavoin tekstini, joka on tältä päivältä kommentteja kirjoitukseeni vuodelta 2006. Sitä on luettu myös tänään runsaasti.

keskiviikko, heinäkuu 05, 2006

Kuka ostaisi Paperilehden?

Tuo otsikko tuli mieleeni kun luin Helsingin Sanomien taloussivun. Sen pääotsikkona oli sivunmittainen juttu luomulihasta. Otsikkona ”Kuka ostaisi LUOMULIHAA?”

Laajassa artikkelissa kuvataan, kuinka luomulihalla menee huonosti ja tulevaisuus on vielä synkempi. Tehdään tutkivaa journalismia. Kysellään ja kerrotaan mitä on kaupoissa vastattu. Luomulihaa kiikastaa hinta, saatavuus, kauppiaiden aktiivisuus, tai sen puute. Ongelmia ja pelkästään niitä sekä saannissa että myynnissä.

Kuinka tämä on mahdollista maassa, jossa minkä tahansa tuotteen saa hetkessä pöydälleen ja kyse on vuodesta 2006? Ei ajasta, jolloin näillä asenteilla ja otsikoilla tapettiin Suomessa yli 30 000 osuustoiminnallista liikettä ja elintarviketuotanto keskitettiin muutamiin käsiin.

1) Tänään (2018) sitten tiedämme, mitä on tapahtunut runsaan vuosikymmenen aikana. Helsingin Sanomat on lopulta sekin myös digiajassa elävä ja pohtii, kuinka Eurooppa kamppailee sellaisten ongelmien kimpussa, joita Venäjä ja Kiina, Afrikka ja vanha Babylonia sille aiheuttavat, joista populismista ei tuolloin ollut medialla aavistustakaan. Sen syntyä ihmetellään. Obaman aika oli kohta alkamassa ja “obamania” käynnistymässä. Arabi-islaminalinen vallankumous oli sekin vasta etäistä tulevaisuutta, saati pakoalisleirit, populismi globaalina ilmiönä ja sosiaalisen median toimittajat sekä pelkästään Facebookin kahden tuhannen miljoonan kaverit keskenään. Sitä perinteine media kutsui myöhemmin kuplaksi ja omaa mediaansa oikeaksi ja asiansa tietäväksi. Ei se nyt oikein siltä näytä edes vuosikymmenen perspektiivillä mediaamme seuraten. Valemedia olisi syytä sekin määritellä oikein. Eihän siellä ole mitään sellaista, joka menisi tähän päivään ja elämäämme vain muutama hassu vuosi ja yksi vuosikymmen myöhemmin. Mikä mediaamme vaivasi kymmenen vuotta takaperin?

Vastaavat otsikot ja yhtä kevyesti tehtyinä romahduttaisivat lehtimyynnin. Siitä tehtäisiin vaikeaa, mahdotonta ja lopulta kaikki kuluttajat olisivat vain verkostoissa operoivia sähköisen median käyttäjiä. Sellaista ei tietenkään voisi tapahtua. Luomu ja maaseutu eivät voi puolustautua.

Kun media saa tuotostaan valtaosan ilmoituksina ja mainostuloina, sen on elettävä näillä ehdoilla. Sama koskee myös tutkijaa, jos toimeentulo on pelkästään sponsoreiden varassa. Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt.

Tänään kun ilmoituksia on jo yli 60 % paperilehden sisällöstä ja lopusta yli 55 % kuvia, on mahdoton edes erottaa mikä on uutinen ja mikä ilmoitus tai mainoskuva. Jokaisen jutun täytyy olla tukemassa vieressä olevaa ilmoitusta ja mainoskuva on samalla sen sponsori.

2) Vuosikymmen takaperin (2006) tekemäni havainto on ikävällä tavalla taustoittava sitä tapahtumaketjua, jossa nyt elämme (2018). Kun rahoittaja ilmoituksineen ja mainoksineen saneli ehdot niin medialle, tieteelle ja tutkimukselle, asiantuntijoiden koulutukselle, syntyi ilmiö, jonka satoa myöhemmin korjasimme syvän laman ja taantuman vuosina. Kun tähän puuttui silloin, rahoittaja nosti äläkän poliittisine virkamiehineen, josta tänään on vaiettava. Jo tuolloin olisi toki kuulunut tietää, mitä tapahtuu vuonna 2020, vai eikö muka viruksista varoitettu, ja lukea vaikkapa kirjani Arctic Babylon ja tiivis kertomus sosiaalisen median taloudesta sekä strategiasta Suomessakin, hybridiyhteiskunnan ja kyberajan ilmiöistä ajoissa ja etukäteen. Ei myöhemmin niitä päivitellen ja vääristellen historiaamme sekä hävittäen nuo kirjat saksalaisen kustantajan toimesta ja suomalaisen tukiessa, jälleen kerran. Apu kun haetaan silloin sieltä mistä saadaan, ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan mutta ei anneta. Syntyy ilmiöitä, jossa apua haetaan tavalla, joka on toki tiedossamme, eikä se johda aina likimainkaan parhaaseen mahdolliseen tulokseen.

Yleisradio on käynnistänyt kampanjan (2006), jossa se myy ja mainosta itseään toimittajien ja pääjohtajan kuvilla ja suulla.. He kertovat olevansa sitoutuneita kuluttajaan. Vielä hetki sitten mainostelevision oli taisteltava uutisistaan. Kun kanavia on kohta määrätön määrä ja media verkottunut, paperimedia on todella kovilla. Luomulihasta tehdystä jutusta suoraan lainaten ”kilpailu tiskitilasta on todella kova”. Kun kilpailu kiristyy, jutut eivät ole enää eettisesti korkeita ja myynti perustuu viihteeseen, poleemiseen puntarointiin ja kuluttajien segmentoituun valintaan.

3) Näinhän siinä sitten kävi (2018) ja jutut eivät ole enää minkään arvoisia, kaikkea leimaa halpahintainen viihde ja egoismi, altruismia ei käsitteenä tunneta enää lainkaan. Vihapuhe ja itsensä esittely omituisilla ideologioilla, hinnalla millä hyvänsä ja häiriintyneen narsistin motiiveilla on oman aikamme tuotetta, valemediaa päivitellään ja täyttä roskaa kanavilta, joilla operoi rikolliset rinnan perinteisemmän mediatuotantomme. Monet innovaatioketjun avoinhahmot ovat hakeneet hekin apua tavalla, joka ei ole kenellekään hyväksi. Näin tapahtuu etenkin silloin, kun poliittisessa johdossa, omissa medioissamme, puuhastelee innovaatiorakenteen jälkiomaksujia ja lahjattomia, liki lukutaidottomia kansalaisia. Myöhemmin heistä tule poliitikkojamme.

Tutkija joutuu olemaan nykyisin (2006) varovainen seuratessaan mediaa. Sieltä saatava tieto on nyt aina kaupallista ja paperimedia vähemmän kuluttajaan suuntautuvaa ja siihen sitoutunutta kuin kaupan ketjuihin, ilmoittajiin ja mainostajaan. Se taas ei suosi uutta ja kovin työlästä lihatiskeilleen, kun kyseessä on bulkkiluonteinen tavara, elintarvike tai kuluttaja, joka lukee jälkiomaksujalle tarkoitettua paperilehteä. Tai jonka osuudesta nyt kilpaillaan. Sille on tehtävä omat juttunsa ja siellä luomu on kallista, hankalaa massamyynnissä. Lehden jutut alkavat muistuttaa yhä enemmän alatyylisiä jälkiomaksujan lukemia lehtiä. Sen kuluttajakunnan kauppaketjut maksavat lehden mainokset.

Tutkimus ja tiede joutuu hakemaan usein ensimmäisen vaiheen kuluttajia, näiden medioita ja näitä tukevia ja rahoittavia lähteitä. Eettisyydestä ja innovatiivisuudesta ei sovi kuitenkaan tinkiä. Kiusaus sellaiseen on varmasti suuri. Innovatiivisin ja eettisin osa ei ole ollut aina tuottoisin. Ainakaan aluksi. Vasta kun tuote tulee kulutuksensa kolmanteen vaiheeseen. Luomun kohdalla näin tapahtuu varmasti, mutta maltillisen hitaasti ja osana rakenteellista muutosta. Se ei ole ”normaali” innovaatioprosessi ja sen diffuusio. Pikemminkin se muistuttaa korporatiivisen valtion tapaa toimia elintarviketuotannossaan.

4) Varotin tästä väitöskirjassani (2005) ja esitin malleja, jotka auttavat ulos tulossa olevasta syvästä kriisistämme. Innovaatiopolitiikka oli muuttumassa jo tuolloin reaaliaikaiseksi ja se tuli ottaa vastaan myös sellaisena, eikä hakea niiden hyväksyntää, jotka ovat vihoviimeisen diffuusioaallon jälkiomaksujien populistinen aalto. He eivät halua muuta kuin hidastaa ja estää uuden rakenteen sisäänajoa ja keräävät poliittista tukeakin tavalla, jonka tuleva uusi sosiaalinen mediamme heille tarjosi globaalina populisminamme. Siihen olisi tullut vastata välittömästi ja reaaliaikaisin välinein ja sen omilla kanavilla sekä uudella teknologialla, uusilla innovaatiopolitiikan poikkitieteisillä tai -taiteisilla rakenteilla myös teknisten innovaatioiden rinnalla. Tekninen innovaatio on vain pieni osa innovaatiopolitiikassamme.

Paperilehden kriisi ei ole maatalouden tai maaseudun kriisi (2006). Se että paperilehtiä lukien saattaisi joskus siltä näyttää, johtuu vain näiden medioiden sisäisestä rajankäynnistä ja kilpailusta, jossa ”tiskitilaa” on nyt vähemmän. Näin myös elintarvikkeista ja maaseudusta, maataloudesta kertovat jutut alkavat muistuttaa kertojansa elintilasta ja paikasta mediamaailmassa. Niinpä se, minkä innovoivin osa yhteiskuntaa kuvaa voittona, sen jälkiomaksuja kuvaa tappiona. Sen analysointi ja osaaminen yhteiskunnallisena ilmiönä on välttämätöntä, eikä se kuulu pelkästään kuluttajatutkimukselle. Maaseutu ja sen luonnonvaratuottajat, palvelut ja kasvavat kvartaarielinkeinot, näiden sidokset kuvitteellisiin kaupungin ja maaseudun rajoihin ja vuorovaikutukseen, ovat tulevan tutkimuksen avainaloja. Tässä prosessissa poikkitieteisyyden osuus kasvaa luonnolliseksi yhteistyöksi, verkostot hävittävät lopullisesti rajat ja hierarkiat, innovaatioprosessit ovat osa jatkuvasti muuttuvaa tuottajan ja kuluttajan välistä vuoropuhelua.

5) Tänään (2018) kuka tahansa lapsikín oivaltaa mistä kirjotin runsas vuosikymmenen takaperin ja ennen Obaman tuloa valtaan Yhdysvalloissa. Kaikki tämä oli havaittavissa jo tuolloin ja väitöskirjani aineistokin oli hankittu jo edellisen vuosikymmenen aikana. Lehmätkin käyttivät meillä internetiä ja sitä kutsutiin 1980-luvu lopussa agronetiksi. Strategiaa agopolis -strategiaksi ennen ekopolista ja se levisi myös ympäri globaalia maailmaa, mutta ei toki Suomeen, vaikka kirjani “Agropolis Strategy” oli täällä kirjoitettu sekin siinä missä klusteritaiteen manifesti “The manifest of cluster art, art of clusters.” Ei taide toki poikkea mitenkään tieteestä poikkikulttuurisena ja antropologian strukturalismiin liittyvänä ilmiönämme ja innovaatiopolitiikan avaintehtävänämme. Uusi mediayhteiskunta alkoi kouristella väärin hoidetussa ilmapiirissä. Miettikää millaisia poliitikkoja äänestätte. Sen saatte mitä tilaatte.

Repäisen irti Helsingin Sanoman luomulihasta kertovan sivun (2006). Kuljetan sen salaa tietokonelaukkuni sisällä työhuoneeseeni. Koko lehden paperipinoa en kehtaa tuoda kollegojen katseiden alla työpaikalle. Ihmettelisivät. Miksi olen alkanut lukea taas paperilehteä?

Kertoisin kerääväni nostalgisia kertomuksia maaseudun historiasta otsikolla ”Pettuleivästä luomulihaan”. Tarvitsen paperilehden nostalgiasta kertovia liitteitä. Niitä löytyi Suomesta vielä vuonna 2006 ja luomua epäilevin sanakääntein. Se on jo kirjattavaa historiaa kaupungissa, jossa pääosa kuluttajista kertoo käyttävänä luomutuotteita säännöllisesti. Joku puhuu palturia.

6) Jos tätä kertomusta ei olisi dokumentoitu, kukaan ei sitä uskosi vuonna 2018. Nyt on sitten pakko. Toistan sen vain vielä vuonna 2021 Covid-19 viruksen neljännen aallon alkaessa Tokion olympiavuotta 2020 seuraten.

Liitän jutun edellisen viikon Helsingin Sanomien tutkimusten joukkoon. Ensin kerrotaan kymmenestä maamme rikkaimmasta ja köyhimmästä postinumeroalueesta. On käytetty keskiarvoja. Ei mediaanilukuja. Tutkimani yläsavolainen kylä Vieremällä on varakkaimman kymmenen joukossa. Samoin hyvin tuntemani Somerolainen kylä. Molemmissa asuu yksi yli 3000 hehtaaria maata omistava manttaalimiljonääri. Mediaanitulon mukaan kumpikin kylä olisi aivan tavallisia suomalaisia maaseutukyliä ja se näkyy kyllä, kun siellä kulkee. Ehkä vähän köyhempiäkin. Yhden omistama maa tekee muista vähemmän varakkaita, ei rikkaampia.

Kun yhden kartanon miljoonat jakaa kaikille muutamalle kymmenelle savulle, lopputulos on lehden tekemää kriittistä journalistista tutkimusta. Syvätutkimusta, jossa käydään lopuksi paikan päällä. Haastatellaan kylän rikkainta ja syntyy uutinen, jossa kasvihuoneilmiö on pelkkää roskaa. Siitä tehdään kirjoitussarja. Samalla piipahdetaan Vieremältä Rasimäen kylässä tekemässä dokumentti, joka muistuttaa Sortavalan takaa tehtyjä kyläkuvauksia 1990-luvun alussa. Avustin niissä lehteä. Kirjoittajan juuretkin ovat sieltä lähtöisin.

7) Jos tätä en olisi dokumentoinut vuonna 2006, kuka uskosi sitä lukemalla eilisiä Helsingin Sanomia ja sen kertomusta Iisalmesta ja sen talousalueesta, Ylä-Savon kunnista ja erikseen Vieremän kunnasta ja sen teollisuudesta, koneista joiden käyttöä ei helsinkiläinen edes metsissämme tunnistaisi eikä susista erottaisi, kansainvälisestä ilmapiiristä ja viennistä, ainoasta olympiavoittajastamme aikoihin (2018). Totuutta on pakko myös joskus lähestyä myös Helsingin Sanomissa tavalla, joka ei vain valehtele, kuten vuonna 2006 todellakin tapahtui ja aiheutettiin tarkoituksella maaseudun autioituminen ja poliittinen liike, jonka seurauksia nyt kauhistellaan samassa mediassamme. Itse sen aiheuttaen ja nyt sitä päivitellen ja kauhistellen ympäri Eurooppaa. Kun toimittaja kerää koko ajan jyviä ja akanoita, erottelee niitä ja esittelee lopuksi niistä akanat, syntyy valemediaa ja ilmapiiri, joka on vihamielinen ja negatiivinen ja jota sosiaalisen median itseoppineet päätoimittajat pitävät ainoana oikeana tapana leikkiä toimittajaa tai poliitikkonamme parlamentissa. Nyt näitä itse tehtyjä parlamentaarikkoja tapaa joka pitäjän kunnanvaltuustossa ja lautakunnissamme.

Suomi alkaa muistuttaa Laatokan-Karjalaa luomulihoineen tai Grönlantia juoppoineen. Kesäisen komeuden kruunaan Perttu Vartiaisen tarina metropoli Helsingistä. Puuttuu enää juttu leijonasta luonnossamme (2006). Tai fiktiivinen kertomus sotavuosina syntyneille, jossa 50 vuotta vanha murhamysteeri selviää tekemällä syyllinen hengissä säilyneestä. Siinä täytyy olla jotain hämärää. Elääkin vielä rikkeettömästi sen jälkeen vuosikymmenet. Muistuttaa maan pääministeriä. Viikonvaihteen Hesarin mukaan sellainen ihminen on “munaton”. Kun alkoholin ystäviä on suuresta ikäluokasta enemmistö, raittiin on tehtävä paljon työtä selitelläkseen outoa valintaansa. Demokratia on aina enemmistön niskalenkki vähemmistön oikeuksiin. Professori Matti Klinge sentään sai kuulla ja lukea, kuka on ja missä on oikea valta.

8) Tähän on hyvä lopettaa sanomalehtikatsaukseni vuodelta 2006. Lopuksi vielä lyhyt juttu paikallisesta mediasta, Forssan Lehdestä samalta päivältä.

Forssan lehden mukaan Salon terveyskeskus ja sairaala tekivät tutkimuksen ja puhalluttivat kaikki asiakkaansa. Juovuksissa asiakkaista oli yli 40 % ja törkeästi yli 20 %. Kuinkahan moni “luova” lehtijuttu syntyy divergoiden juovuksissa?

5.6.2006

Matti Luostarinen

Lihavoitu ja numeroitu teksti 8.6. 2018 ja alku Delfoin oraakkelista Tokion olympiavuoden aikaan 2021 eikä vuonna 2020. Covid-2019 viruksen alkaessa levitä uusimpana muunnelmana ja neljäntenä aaltona sekä nyt myös nuoret tavoittaen.