Surutyöllä tarkoitetaan luopumista ajan kanssa. Perussuomalaisen puolueen jakautumista kahtia kuvattiin medioissamme onnistuneesti avioeroksi. Suhde köyhään ihmiseen, pieneen ihmiseen ja unohdettuun kansaan alkoi jo 1950-luvulla. Karjalan evakot, sotaveteraanit ja näiden raivaamat kylmät tilat oli unohdettu.

Maalasiliitosta erosi puolue, joka lupasi hoitaa näiden, yli puolen miljoonan ihmisen asiat kuntoon. Vennamo kuvasi sitä uuden veljessodan välttämiseksi ja kommunismin torjuntavoitoksi.

Puolue menestyi korpikommunistisilla alueilla ja sen äänestäjät olivat myös SMP:n ydinjoukkoa. Silloin syy menestykseen perustui pikemminkin Kekkos -vihaan kuin populismiin. Puolue sai 36 Vennamon tukijaa presidentin valitsijamiesvaaleissa ja seuraavissa eduskuntavaaleissa 18 kansanedustajaa. Kokoomuksen Matti Virkkunen sai 66 valitsijamiestä ja loput menikin Kekkosta tukeneille puolueille. Kokoomuksen paitsio hylkiönä oli jatkunut jo kauan eikä se tästä korjautunut. Aiemmin Honkaliitto oli kaadettu Nootti -kriisillä.

Toinen nousu syntyi Pekka Vennamon aikoina ja rötösherra jahdissa. Se oli jo selvää populismin aikaa. Timo Soini oli tullut töihin puoluetoimistoon, jossa Vennamon perheen ottopoikana hääräsi Urpo Leppänen. Leppänen oli lahjakas maisteri, jolla olisi ollut myös yliopistoura tarjolla. Puolue perheyrityksenä tarvitsi kuitenkin akateemista ja aikaansaavaa Leppästä. Paljon myöhemmin tulivat Pekka Vennamon mukana Veikko Vennamon nimeämät ”pahat henget”. Isän ja pojan suhde viileni.

Puolue populistisena liikkeenä sai seuraavan vetäjän ammattipainijasta, jonka avulla se nousi hetkeksi otsikoihin ja Timo Soini oli orastavan eurooppalaisen populismin taustahahmo. Oli muitakin, mutta he olivat kenttätöitä tekeviä työmuurahaisia ja heitä oli tuhansittain. Kaikki eivät muuttaneet Ruotsiin siirtolaisina ja monesta oli tullut pienyrittäjiä. Veteraanit muistivat hekin puolueensa. Timo Soini alkoi kasvaa korkoa puoluetoimistossa. Gradu populismista auttoi ja oli oikotie oikean hetken koettaessa. Kaikki oli koettu mutta ei valtion virkaa. Demarit kosiskelivat ja ura polki paikallaan. Mies turhautui.

Populismin todelliset arvot Soinille nousivat näkyville EU:n myötä, poliittisen kähminnän ja yhteisvaluutan yhteydessä. Euroopan tukipakettien maksu ravisteli lamaan ajautunutta Suomea ja unohdettu kansa koki myös uuden identiteettikriisinsä. Sitä syvensi globalismi ja sen tuottamat pakolaisvirrat sekä pankkien ajautuminen syvään ahneuteen. Yhdysvalloista alkanut tauti levisi myös Suomeen. Populismi nosti päättään kaikkialla.

Arabi-islamilainen vallankumous ja aiemmin Neuvostoliiton hajoaminen olivat alkua koko sosialistisen maailman romahtamiselle. Mukaan tulivat ympäristökatastrofit ja poliittisen vihreän liikkeen aktivoituminen. Alkoi elitismin ja metropolipolitiikan aika, joka levisi sekin myös Suomeen.

Parin sukupolven aikana liki keräilytaloudesta teolliseen, jälkiteolliseen ja informaatioyhteiskuntaan siirtynyt maa otti digiajan hybridiyhteiskunnan vastaan valmistautumattomana ja joku muisti leffan ”puhallus” petoksen petoksena. Puolueiden tekemä vuosisatainen työ, niiden sosiaalisen pääoman ja moraalin lokaajat olivat tuttuja pelin politiikasta ja vaalien rötökset tunnettiin nekin. Alkoi demokratian ja poliittisten liikkeiden syvä kriisi rinnan sosiaalisen median ja mediakriisin kanssa. Yhteiskunta alkoi hybridiyhteiskunnassa oireilla voimakkaasti. Kun siitä kirjoitti ja analysoi, se meni Suomessa harakoille. Saranayhteiskunnassa kaikki oli testattava Yhdysvalloissa, EU:n sisällä tai ainakin Japanissa, Ruotsikin kelpasi takavuosina. Uudet asiat, innovatiot, levisivät Suomeen hitaasti ja reaaliaikainainen yllätti poliitikot. Häme oli suljetuin ja siellä tehdyt kokeilut olivat turvallisia. Kukaan ei nähnyt, kuullut tai ymmärtänyt lukemaansa.

Työttömyys paisui lähelle puolta miljoonaa. Työn ja duunarin ajan käyttö oli sekin määriteltävä uusine pätkätöineen uudella tavalla. Koulutus kellukkeena ei ollut enää se, joka aiemmin oli maata kannatellut. Paluu topeliaanisen Suomen alkusyntyyn romanttisena kokemuksensa ei ollut mahdollista ja moni kaipasi alkujuuriaan, joista oli karsittu pois monet turhat rönsyt ja kansallisromantiikan ajan hömpötykset. Mitä iloa on talouskasvusta, jos se ei näy omassa kukkarossa? Ei mitään.

Näin kriisi syveni ja alkoi taantuma takaisin kansakunnan vuosisataisen historian juurille. Sitä syvensi näiden muisteloiden esittely medioissamme kansalle, jonka historian tuntemus oli olematon. Se ei ymmärtänyt mikä on tästä ajasta ja mikä vuosisatojen takaa. Etenkin sosiaalinen media ja lapset joutuivat suuren hämmennyksen tilaan. Vanhemmista ei tässä ollut apua. Ei myöskään opettajistamme. Hämeessä tehdyt tekstit ja tiede sovelluksineen, taide, ei levinnyt mihinkään.

Suomalainen populismi määriteltiin uudelleen ja Timo Soini sai lähteä. Häntä ei toki erotettu, hän perusti itselleen taas kerran uuden puolueen, sopi siitä etukäteen kavereittensa kanssa, mutta ei tällä kertaa saunan lauteilla. Ja jota tuki täsmälleen samat voimat kuin aikanaan Kekkosen ajan seteliselkärankaisia. Nyt palkintona olivat vain ministerin salkut ja motiivina media-ajan luomat harhat lottovoitosta. Minulle tässä ja nyt politiikasta. Sellaista surutyötä on helppo hoitaa ulkoministerinä.

Tänään Helsingin Sanomat kertoo, kuinka Timo Soinia arvostetaan enemmän kuin aiemmin, kiitos kokoomusta ja vihreitä, keskustaa äänestäneiden jakama tunnustus ja myötätunto. On mukana toki moni demarikin. Sen sijaan puolue, tämä uusi ja sininen, on romahtanut eikä kenenkään sympatiat sinne luonnollisesti ylety, eikä ollut tarkoituskaan. Soinin surutyö puolueensa kohdalla on alkanut, eikä se poikkea millään tavalla siitä työstä, jonka Pekka Vennamo teki kohdallaan muuttaen Espanjaan. Soini on palkintonsa ansainnut, vihreät golfkentät odottavat. Posti-Pekka kiersi pidemmän lenkin sakkokierroksineen.

Se surutyö, johon puolueen hajottaneiden kansanedustajien taustalla olevien ihmisten poliittisen elämäntyön mitätöinti johti, ei medioitamme jostakin syystä kiinnosta. Köyhä kansa ja sen siivellä eläjät, pienen ihmisen asiaa ajavat veijarit, saavat toki ymmärrystä. Kun tehdään täydellinen puhallus, siinä häviäjä on poliittisen liikkeen moneen kertaan tyhjäksi puristettu sitruuna, köyhä kasa, pieni ihminen. SE rapautti koko demokratian ja parlamentarismimme.

Herramoraali on Suomessa tänään sama kuin vuosisata takaperin ja orjamoraali etsii hyviä ja pahoja, rumia ihmisiä. Herramoraali taas alusmaasta poiketen hyviä ja huonoja suorituksia, joista nykyistä hallitusta on vaikea palkita. Hyvät suoritukset kun eivät mene kikyn tai soten piikkiin vaan pikemminkin kansainvälisen talouskasvun tuotteeksi. Hyvä suoritus näkyisi palkkapussissa ja eläkkeessä. Ei vain ottopoikien elämässä ministereinä. Vaikea heitä on kiitellä Hesarin kyselyissä.

Näin hallitus jatkaa kehnoin arvosanoin ja ainoastaan surutyötään aidosti tekevät jäävät pohtimatta medialtamme. Olisiko heitä mahdollisuus potkaista vielä kerran ja voisiko heidät ajaa 1960-luvun tapaan pois maasta? Korvata heidät maahanmuuttajilla, pakolaisilla. Tätä vaihtoehtoa kun on pohdittu herrakulttuurissa kaiken aikaa. Terrori teki siitä vain ikävän ilmiön ja sitä varten on hankittava lisää täysperävaunullisia rekkoja kesäisten juhliemme suojelijoiksi. Näistä rekkanäyttelyistä on tullut suosittuja jopa pienten pitäjien ja taajamien tapahtumissamme. Se on surullinen näky oman aikamme Suomesta – Suomi 100