Olen puhunut usein henkisestä väkivallasta ja lähisuhdeväkivallasta, tulen puhumaan aiheesta jatkossakin. Osaltaan, koska olen itse sitä kokenut monella eri tasolla ja toisekseen olen tehnyt vapaaehtoisena työtä lähisuhdeväkivallasta toipuvien uhrien parissa.

Valitettavasti henkinen väkivalta jää harvoin ainoaksi väkivallan muodoksi, uhri kokee usein tämmöisessä suhteessa myös fyysistä väkivaltaa.

”Sinä olet täysin arvoton, en oikeastaan usko, että kukaan sinua täällä jää kaipaamaan.” Tämä oli lause, mikä oli minulle vuosia arkipäivää kuulla itsestäni. Pahinta oli, että uskoin sen olevan totta. Tyhjiö sisällä kasvoi ja aloin jo epäilemään, olenko tosiaan edes elämäni arvoinen.

Olen ollut suhteessa, missä en välttynyt ”mustelmilta”. Muistan sen häpeän, kun minulta kysyttiin: mistä jäljet ovat peräisin. En koskaan kertonut kenellekään, pelkäsin ja häpesin. Eihän minulle, aina sanavalmiille ja pidetylle ihmiselle voinut käydä näin. Kuinka väärässä olinkaan. Näin voi käydä kenelle vain.

Tiedän, kuinka vaikea asia se on myöntää tai sanoa ääneen. Päällimmäisenä tunnet häpeää ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Avun hakeminen voi tuntua lähes mahdottomalta.
Silloin perhe ja ystävät ovat avainasemassa.

Muistan kuinka itkin vessan lattialla tunti tolkulla, kuinka olin loppu, mutta seuraavana päivänä hymyilin ja kaikki oli kunnossa, aina seuraavaan ”riitaan” asti. Seuraavan riidan tullessa, se oli minun vika, koska olen mitätön ihminen. Tämä oli minun ”normaalia” elämää.

Lähisuhdeväkivalta on lisääntynyt merkittävästi korona- aikana. Poliisi ja sosiaalihuolto, eivät ehdi puuttumaan kaikkiin ilmoituksiin, mitä lähisuhde- ja perheväkivallasta tulee päivittäin. Tämä on huolestuttavaa ja emme saa enää leikata resursseja niiltä instansseilta, jotka vaikuttavat meidän turvallisuuteen ja hyvinvointiin!

Haluan puhua avoimesti omista kokemuksista, ehkä se rohkaisee edes yhtä ihmistä hakemaan apua. Silloin se on sen arvoista.

Ethän sulje silmiäsi väkivallalta!