Kirjoitin kymmenen vuotta takaperin poliittisten liikkeittemme syvästä kriisistä rinnan perinteisen median kriisimme kanssa. Samalla maahan puuhattiin rakenteellista sote uudistustamme ja kuntia liitettiin toisiinsa. Populismi nosti päätään myös muualla maailmalla, mutta emme siitä kirjoittaneet lehdissämme, vaikka itse näin teinkin ja tarjosin lehtiimme. Kansa (populus) kun haki itselleen kaiken aikaa uusia ja uskottavia ratkaisuja sen jälkeen, kun perinteiset poliittiset liikkeet olivat muuttuneet puhtaasti valtapuolueiksi ilman minkään maailman aatteita tai vanhoja arvojaan. Vai onko maalaisliito ja nykinen keskusta muka alkiolainen populistinen kansanliike ajamassa köyhän asiaa, maaseudun ja luonnonvara-alueittemme asukkaan, eläkeläisen tai pieneläjän hyvinvointia, sosialistit Karl Marxin kehnoiksi todettuja oppeja tai vihreät sitä mitä Koijärvellä Forssassa alkujaan lupailivat? Eivät aja vaan ovat perinteisiä valtapuolueita muiden rinnalla.

Timo Soini opiskeli populismin professorinsa Martikaisen ohjauksessa ja teki siitä akateemisen opinnäytteensä pro graduna. Hän käytti sitä teknisenä välineenä, mutta unohti, kuinka Veikko Vennamo älykkönä poliitikkona haki siitä samalla yhteiskunnallista mallia puolueelleen (SMP). Mihin suureen murrokseen ja kenelle maa kaipasi tuolloin apua? Karjalan evakoille ja unohdetuille pienviljelijöille suurten puolueitten ja “rötösherrojen” käyttäessä korporatiivisia rakenteitamme, valtapuolueittemme tukemana, omien etujensa taloudelliseen valvontaan. Kutsuimme sitä maaseudun kolmanneksi vaiheeksi maaltamuuttoineen. Maaseudun kylät olivat eläneet pääosin metsistään mutta itseriittoisesti varautumatta tähän vaiheeseen ajoissa.

Nyt käytävä vaihe on jo järjestyksessään viides ja siitä kirjoitetiin tutkijoittemme toimesta mutta ei medioissamme. Maaseutupolitiikka oli kadonnut jonnekin metropolipolitiikan ja globaalin maailman muutoksen sekä sosiaalisen median myllerrykseen. Timo Soini halveksi sitä, kuten kansalaismediaa yleensäkin. Hän ei sitä tuntenut lainkaan. Hän eli huumassa, jossa mukana oli valta joka sokaisee, täydellinen täydellisesti maalasipojan elämään saapuessaan.

Timo Soini sai salkkunsa ja katolisen kirkkonsa käyttäen ikävällä tavalla akateemisia oppejaan niiden saalistukseen. Populismin tarvetta hakea ratkaisua syntyneille kansallisille ja globaaleille, yleiseurooppalaisille ongelmillemme, tällainen toiminta vain syvensi. Tämä pätee nyt Suomessa ennen vaalejamme ja sen jälkeen etenkin vaaleissa hakiessamme edustajiamme Euroopassa. Tarvitsemme rehellisiä poliitikkoja, joille kompromissit eivät ole mahdollisia. Tiede, joka alkaa tehdä luonnonlakien tutkimuksessa kompromisseja, on kuin suola, joka on käynyt mauttomaksi. Se heitetään pois. Sama pätee myös ihmistieteisiin. Siellä ei tehdä poliittisia kompromissejamme. Sellainen opinnäytetyö hylätään, ellei yliopisto ole täysin mätä kuten nykyinen katolinen kirkko pappeineen ja paaveineen ylläpitämään uskottavaa normistoa ja moraalia edes omiensa joukossa, saati siihen uskovaan ja luottavaan kansaan (populus).

Mediamyllerrys on kirjoitukseni kymmenen vuoden takaa ja kertoo, mitä silloin tapahtui ja miksi kirjotustani oli luettu runsaasti eilen ja kuinka Soini käytti tätä aikaa hyväkseen oman asemansa pönkittämiseen, narsistisella tavalla salkkua ja valtaa itselleen näin hakien.

Kyllä kansa tietää

Lähetin eilisen blogitekstini myös Hesarille hieman tiivistäen. Hesari vaatii formaatin, joka on kuin pikku lapsen peppu. Täysin sileä ja särmätön, vailla turhaa karheutta. Näkökulman on oltava sille sovelias. Se imee kaiken kuin norsun kärsä ja liioittelee tolkuttomasti. Siinä liioittelussa menee median uskottavuus.

Pääkirjoitussivulle Hesari lainasi tekstistäni sen ytimen. Tehtiin uutinen, jossa kerrottiin kepun joutuneen liki populistiseen vaiheeseen ja siirtyneen takaisin aitovarsille kolmesta suuresta metropolistamme. Samalla kirvelevän tappion kokivat lehden mukaan uusliberaalit ja kuntaministeri, puolueen kärki kohti näitä metropoleja. Uutisen voi tehdä niin monella tavalla ja painotuksella, asenteilla ja arvostuksilla. Hesarin voi arvata jo edellisenä päivänä. Sinne voi tehdä vain yhden silmän juttuja. Sama koski aiemmin myös kirjallisuutta. Vain yksi tuhannesta yhden silmän käsikirjoituksesta julkaistiin. Muita plagioitiin surutta. Suomessa se oli luvallista jopa lääkkeiden kohdalla.

Syntyy mielikuva maaseudusta, joka kampailee kaupunkeja ja suuria metropolejamme vastaan nyt kuten 1970-luvulla. Metropolien kutsuun ei osata vastata, väittää Hesarin pääkirjoitus ja yhdistää sen kepun puoluekokoukseen. Outo yhdistelmä maaseudulta, jossa asuu jokaisen puolueemme kannattajia, mutta yhä vähemmän Hesarin lukijoita.

Entäpä jos maaseutu alkaisi taas Juhannuksen korvilla houkutella, metropolit tyhjetä ja asenteet muuttua. Entäpä jos uutisen ja tapahtuman tulkitsisi toisin kuin Hesarin toimittaja. Entäpä jos maaseutu ei eläkään jälkiomaksujan populistista vaihetta vaan on jo edennyt ohi metropolien massakuluttajan hörhöilyn? Ei venäläinen tai virolainen vieras, matka Tallinnaan tee ihmisistä erityisen monikulttuurisia ja sofistikoituja suomalaisia.

Olen asunut näissä metropoleissa. En usko kaikkeen mihin Hesari uskoo tai pyrkii lukijaa johdattelemaan. Sen sijaan Lauri Tarasti on järkevä ihminen viemään uutta vaalilakia muotoon, jossa ei painoteta politiikan siirtymistä kohti lakitupaa vaan pikemminkin mahdollisimman avointa linjaa ja läpivalaistuja rahoituslähteitä. Tätä kautta kansanvalta voisi siirtyä jopa uuteen vaiheeseen. Ei kuitenkaan liioitellen vaan pienin askelin ja kohti verkostodemokratian sääntöjä ja uusmedian lainalaisuuksia. Suomi on tässä muuta maailmaa jäljessä ja yksi syy ovat nämä kolme metropolia, eksyminen Espoon korpiin ja Turussa siirtolaisten slummeihin. Kehnosti rakennettua metropolia ei voi yhdyskuntana hoitaa kovin fiksuilla ratkaisuilla.

Ei voi olla lohduttomampaa näkyä kuin Sonkajärveltä Itä-Helsinkiin eksynyt taiteilija Miina Äkkijyrkkä vihamielissä ympäristössään. Haisevaa merenlahtea ja sen luontoa kutsutaan suojelualueeksi, liki kansallispuiston maineella. Sellainen on raiskion ja kaatopaikan nimi nykyisin Itä-Helsingissä Vuosaaren maisemissa.

Galluppien mukaan demarit ovat nyt pienin kolmesta puolueesta. Ennen vaalirahoituskohua ja mediakuohuntaa se ehätti suurimmaksi. Jos vaalit olisivat nyt, demarit olisi taas oppositiossa. Eikö mediakohulla pyritty päinvastaiseen, opposition voittoon ja tukemiseen? Demarit selviävät kyllä vihollisistaan, mutta Luoja varjele ystävistä, median maaseutua haukkuvasta toverijoukosta.

Tehtiinkö nyt täsmälleen sama virhe kuin viime vaalien alla. Oletettiin kansan elävän väärällä vuosikymmenellä, 1970-luvun taitteessa. Aliarvioitiinko ihmisiä näin julmasti tyhmiksi ja uskottiinko kansan olevan mainostoimiston lukemalla tasolla. Syntyikö virhearvio perinteisen median tuotteena ja innovaation myöhäisenä jälkiaaltona. Entäpä jos toimittaja Helsingissä kävisi Juhannuksen pyhinä avoimin silmin tutustumassa tämän päivän Suomeen eikä harhailisi metropolien slummeissa, perussuomalaisten maisemissa, lähiökapakoissa, yhtenään bussia ja metroa vaihtaen.

Suuren mediatalon on vaikea uudistua ja olla uskottava. Hetki sitten se teetätti tutkimuksen, jonka mukaan yli 90 % ihmisistä luotti painettuun sanaan ja etenkin paikalliseen mediaan. Vain muinaisessa Neuvostoliitossa saatiin näin korkeita lukuja ja niille hurrattiin. Hieman aiemmin tehtiin puolueeton tutkimus, jossa Hesariin luotti enää 60 % suomalaista ja iltalehtiin 15 %. Lukijalla ei uskottu olevan perinteiseen mediaan ja sen sanomaan minkään maailman valtaa. Se oli siirtynyt tutkimuksen mukaan omistajalle ja lehden rahoittaville ilmoittajille. Kuten muidenkin konserniemme kohdalla omistaja määrää marssin tahdin. Moraali ja hyvä elämä, usko parempaan maailmaan ei sitä rasita. Olisiko perustettava onnellisuuden puolue?

Miksi syntyy näin tolkuttoman suuria eroja kahden samaan aikaan tehdyn mediatutkimuksen välillä? Ketä perinteinen media haluaa pettää? Itseäänkö vai rahoittajiaan tai vaikkapa puolueita, jotka toimivat tietämättä onko ilmoitukselle enää perinteisessä mediassa mitään katetta? Entäpä jos se kääntyykin jo itseään vastaan. Näkyvä ostettu julkisuus ja prostituutio ihmisenä, uusliberaalina Suomena, alkaa oksettaa. Uutiset joissa tulkinnat ovat kohtuuttoman asenteellisia tai vanhakantaisia, viihteellistä roskaa, alkavat tehdä tehtävänsä. Ihmiset muodostavat itse mielikuvansa maailmasta yhdistäen uusmedian runsasta materiaalia. Tiedon asenteellinen tuputtaminen ”analyysinä” on perinteisen median syntejä ja digitaalisessa uusmediassa mahdotonta hyväksyä. Pääministeri Matti Vanhanen analysoi globaaleja uusmedian ja yhteiskuntamme ilmiöitä isänsä professori Tatu Vanhasen tapaan.

Viestisikö Vanhasen ja Korhosen voitto uusmedian sisäänmarssista ja alueista, joista emme nyt tiedä yhtään mitään. Ehkä vastakkainasettelu onkin perinteisen median kokema ainut selviämiskeino ylläpitämään konsernilupausta ja vanhaa sosiaalista pääomaa, josta se ei tahdo päästä irti uutisoimalla juttunsa ilmoitusten välille vauvan peppua muistuttavalla tavalla ilman pienintäkään itsekritiikkiä ja paikallistuntemusta, substanssiosaamista ja uusmedian riemuvoittoa koko maassa.