Numero 165 ja Hämeen Hemingwayta, Ojaharjua muistellen

Nuorena tutkijana kiersin Lapin jokilaaksot syvähaastatellen Oulujoen ohella Kiiminkijoen, Iijoen ja Kemijoen sekä Ounaksen varsilla asuvat. Oppilatteni kanssa sama jatkui ja mukanani oli puolensataa tulevaa maisteria ja tohtoria. Lapin ja Pohjanmaan ohella vierailimme myös Karjalassa ja Savossa, globaali maailma tuli heille tutuksi ulkomaan ekskursioillamme Eurooppaa kiertäen tai Silkkitielle eksyen.

Myöhemmin omat matkani suuntautuivat kongressi- ja konferenssimatkoina etenkin tiedepuisto- ja teknologiakeskusten hallituksen jäsenenä (AURP, IASP) tiedeyliopistoille vieraampiin kohteisiin ja tutkijana todella mielenkiintoisiin yrittäjien ja tiedemiesten yhteisiin innovaatiokeskuksiimme. Suomeen nämä tiedepuistot rantautuivat ensimmäisenä Oulun yliopiston yhteyteen teknopoliksena 1980-luvun puolella. Yhdysvalloissa ne tunnetiin jo 1950-luvulta ja Japanin teknopolis ohjelma oli myös kirjoittamani agropolis-strategian taustalla.

Suomessa nuorena liikkuen yövyin usein kouluissa, jolloin tutuiksi tulivat iltalukemistoina niiden koululaisille tarkoitetut kirjastot. Ne olivat täynnä opettajien valitsemaa kirjallisuutta ja se oli miltei yksinomaan suomalaista ja kussakin kansakoulussa korostaen omaa maakuntakirjallisuuttamme. Lukijana vuosikymmen käännöskirjallisuutta ja myös sitä alkuperäisestä kielestä kääntäen lukeneena, se oli paluuta lapsuuteni kansakouluun.

Kotisivuni sivulta 165 löytyy Forssan kuntavaalinumeroni valitsemana näistä kokemuksista kirjoitukseni kirjailija Jorma Ojaharjusta. Hän ei olisi tullut minulle tutuksi, ellen olisi kiertänyt koulujemme kirjastoja ja joutunut lukemaan myös Ojaharjun kaltaista kirjailijaa. Forssan kirjastosta sellaista tapaa pilvin pimein. Forssan maine ja sen pimeys on osa sen kirjastoa.

Kun tällaisten kirjailijoitten kirjoja lapset lukevat Suomessa, syntyy suomalaista kulttuuria ja lisää kirjallisuutta, jossa juuri kirjoistaan leipänsä saaneet ovat muokanneet kansakuntaamme maakuntakirjallisuuden kautta. Sitä sepitteellistä alueidentiteettiä, jota tapaa myös vaikkapa Yhdysvalloissa runsaasti. Se poikkeaa sisäsyntyisestä identiteetistämme, mutta on etenkin vaaleissa ja maakunnistamme sekä sotesta puhuttaessa tavattoman tärkeä osa yhdessä maakuntamedioittemme kanssa maalaisliiton (keskusta) poliittisia juuria hakiessamme.

Se ei ole kotiutunut oikein pääkaupunkiseudulle ja elää nyt syvässä hybridiksi kutsumamme yhteiskunnan kriisissä. Ensimmäinen Oulun yliopistossa 1970-luvun alussa tekemäni tutkimus käsitteli vuoden 1970-vaaleja, joissa SMP sai suurvoiton ja Veikko Vennamo oli sen taustahahmona kiinnostava henkilö perheineen. Lausuin usein runoja tupailloissa, jotka olivat Veikko Vennamolle tarkoitettuja Kuopion vaalipiirissä. Lapselle nuo tapahtumat olivat oivallinen kosketus suomalaiseen agraarin kulttuurin jälkimaininkeihin ja teollisen kommunismin syntyyn rinnan korpikumminismin kanssa.

SMP ei menestynyt Kuopion vaalipiirissä niinkään maalasiliiton äänestäjien siirtyessä äänestämään Vennamoa vaan tärkeimmät alueet löytyivät vanhoilta korpikommunistisilta äänestysalueiltamme. Elimme aikaa, jolloin kylien suuri aika oli ohi ja peltoja paketoitiin, suurten ikäluokkien muutot Ruotsiin olivat alkaneet myös kotikylältäni Iisalmen maalaiskunnasta, Hernejärveltä. Se oli oivallettava jo lapsena ja tehtävä ratkaisut oman opiskelupaikan valinnasta. Suuret ikäluokat oli ohitettava.

Nykyisin tämä ilmiö perussuomalaisten kohdalla kuvataan väärin haettaessa vastaavaa populismia, johon vennamolaisuus perustui. Nostalgiset muistelmat ovat suomalaista maakuntakirjallisuuden perua ja niin ovat myös keskustan keinot hakea takaisin kadotettuja äänestäjiään. Kotiinpaluuta ei tapahdu.

Kun sen kertoo peitetyin sanakääntein, loukkaamatta suurten ikäluokkien vanhuksia, oman aikamme media sosiaalisena raksutuksena on ikään kuin peili, joka heijastelee väärään ilmansuuntaan poliittisen suunnistajansa. Kompassi tulisi kääntää kokonaan päinvastaiseen suuntaan ja myös Timo Soini olisi ymmärtänyt aikanaan Veikon opit hänen viisauksilleen puoluetoimistossa: ”Aivan oikein Timo, mutta päinvastoin.”

Ojaharjun kosmos, pandora ja amok

Home

Ojaharjun kosmos, pandora ja amok

By Matti LuostarinenOn 09 Feb, 2011

Kirjailija Jorma Ojaharju kertoi taistelleensa itsensä omin käsin köyhyydestä äärimmäiseen kurjuuteen. Se on monen suomalaisen raivaajan tarina ja Ojaharjun kerrottiin edustavan kolumbialaisen Gabriel Garcia Marquezin maagista realismia.

Monella aikalaiselleni, 1970-luvulla nuoruutensa eläneelle, Ojaharju oli tuon ajan juopottelevia boheemeja, korosti merimiehen ja nyrkkeilijän taustaansa, satamatyöläisen elämää. Hän oli omassa elementissään siinä pöydässä, jossa käytiin hämäläisten Hemingwayn sodat.

Suomalainen Marques

Ei ole kahta henkilöä, jotka olisivat niin kaukana toisistaan kuin Gabriel Marques ja Jorma Ojaharju. Marques syntyi kultalusikka suussa, asui äitinsä kartanossa, opiskeli lakia ja alkoi toimittajana seikkailla Euroopassa, vietti aikaa Fidel Castron sohvamopsina Havannassa ja sai ylimääräisen kuhmun nenäänsä Mario Vargas Llosan nyrkistä. Ainostaan tuo kirjallisuushistorian kuuluisin nyrkkitappelu yhdistää nämä kaksi ihmistä toisiinsa. Ojaharju sai vain nyrkiniskuja enemmän, mutta ei nobelisteilta.

Marques muistetaan romaanista “Sadan vuoden yksinäisyys” ja omasta Nobelistaan vuodelta 1982. Koskettavin on kuitenkin kirja “Surullinen ja uskomaton tarina” eikä kehno ole viimeisinkään häneltä näkemäni kirja “Elää kertoakseen”. Niinhän me kaikki lopulta haluaisimme elää.

Vaasan trilogia

Kun kirjoittaa 40 kirjaa, kuunnelmia ja näytelmiä, on ansainnut kirjailijan maineen. Viimeisin kirja “Unholan ulapoilta dementian dyyneille” on jo hyvästijättö kulttuuriyhdistys Kiilan kunniajäseneltä. Aktiivinen veneilijä ja urheilusukeltaja jätti Käpylän “Turskaporvarit” veneen näyttelijä Pertti Melasniemen huomaan. Parhaiten mieliin jää kirjallisuutta harrastavalle Vaasan trilogia juuri tuolta 1970-luvulta.

Aikansa kestojulkkis karkasi merille 15-vuotiaana. Oma kokemus ei kuitenkaan pilannut välittää kertojana muiden aikalaistensa saamaa kokemusta tuosta ajastamme. Monelle Ojaharju jäi mieliin juuri julkisuudesta ja Helsingin Sanomat käyttääkin nekrologissaan runsaasti tilaa juuri miehen kuvaamiseen, kovaäänisen juopon tarinointiin kantakapakassaan. Sellainen ei paljoa anna kirjojen lukijalle, mutta kuvaa hyvin juuri Ojaharjun suhdetta suureen yleisöön ja lähiympäristöönsä. Lasse Lehtinen tekee sitä samaa omassa uusimaassa hengentuotteessaan Armas Puolimatkasta. Jörn Donner teki oman matkansa dokumentissaan Mannerheimista. Sellainen matka on aina pieni ja vähäpätöinen.

Tuli tuluskukkaro

Kun kirjaa tai dokumenttia markkinoidaan, on kerrottava sen merkitys nyt ja tässä ajassa, tämän ajan lukijalle ja katsojalle. Kun sitä ei enää oikein tunne, on pyydettävä anteeksi etukäteen. Lehtinen kertoo sen poliitikon ja presidentintekijän oveluudella Forssassa (FL 9.2. 2011) opastaen lehden lukijaa valistaen, kuinka Puolimatka edusti omaa aikaansa ja “maan tapaa”, jossa puolueita rahoitettiin avokätisesti. Kirja on siinä esitelty, takavuosien korruptio ja puoluetuki tehty ymmärretyksi kaupungissa, jossa Forssan kokous siunasi demaripuolueen synnyn. Kun äänestät meitä, äänestät historiaasi, jossa maan tapa oli kaupungin kaunein kukka ja hyväksi työläistoverille.

Seuramies Jomppa jäi sanoistaan kiinni ravintola Hansassa, kertoo lehti (HS 9.2. 2011). Kilpailu vaikutusvallasta Hannu Salaman ja Pentti Saarikosken kanssa oli taustalla ja Ojaharjun koko ja ääni kaikui seuraavana kirjailijoiden uudessa työhuoneessa Kalevankadun Kosmoksella. Siinä suomalainen Gabriel Marques kohtasi suomalaisen Vargas Llosan. Kaksi millin mittaista nobelistia, joilta Nobel vain puuttui. Nobelistin tavat ja elämä oli kuitenkin opiskeltu. (Millin mittainen nobelisti. ks. www.clusterart.org s. 165)

Eläkevuodet Kontulassa sujuivat itäkeskuksessa Cafe Fasterissa. Siellä käsiteltiin kestäviä älyllisiä aiheita 1960-luvun alkoholistin aivoilla ja tuon ikäpolven siipeilijöiden seurassa. Se on hyvin suomalainen tarina sodan ajan nuoren kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan urasta Suomessa eläen. Korkeintaan viisi sai olla samaan aikaan äänessä, ja se oli oikeassa, jonka ääni oli kovin, kertoo Kimmo Oksanen kirjailijan nekrologissaan (HS 9.2. 2011). Mitä tuohon voisi enää lisätä.

Suomalaista pakkolukemista lapsille

Ojaharjun kirjallisuus tuli minulle tutuksi kiertäessäni Lapin jokilaaksoja käyden läpi kaikki taloudet niin Kemi- ja Iijoen pääuomat koluten kuin sivujokien varsille eksyneet hakien lomakkeineni. Yövyin tutkimusapulaisteni kanssa paikallisissa kouluissa. Koulujen kirjastot olivat iltojen ilona, ja sieltä löytyi suomalaisten klassikkokertojien ohella toki myös uudempaa kirjallisuutta, kuten Ojaharjua ja Iijokilaaksossa tietysti Kalle Päätaloa. Päätalon tapasinkin useampaan kertaan siinä missä vuonna 1973 kuolleen Timo K. Mukan tai vaikkapa Reidar Särestöniemen Ounasjokivarressa sen väärälle puolelle eksyneenä ja veljen hakemana.

Kun tutkija tapaa kirjailijan tai kuvataiteilijan lomakkeineen ja alkaa sovittu haastattelu, sillä hetkellä varmasti selvänä ja pohtien vastauksiaan vakavalla mielellä, luottamuksellisesti, kuva ihmisestä muuttuu kokonaan toiseksi kuin kirjasta hankkien, taulua tuijotellen tai tutustuen häneen median välityksellä, kukkoillen tunkiolla tutun kapakkansa yhteisön kuninkaana, Fidel Castron tuttuna.

Tämä sama koskee luonnollisesti myös Armas Puolimatkan tapaisia yrittäjiä tai poliitikkoja, ketä tahansa ulkoista roolihahmoaan ylläpitävää ihmistä, joko kaveriporukassa tai arkisen työnsä ja virkansa puolesta kulisseja ylläpitäen. Oman itsensä näyttely on ihmiselle vaikein laji. Kun on raivannut tiensä köyhyydestä täydelliseen kurjuuteen, ja vielä omin käsin, sellaisen ihmisen tapaaminen on helpompaa, kun tämän heti itse myöntää ja on siinä vilpitön.

Porvarin kiitos

Vararikon tehnyt ihminen on usein rehellinen itselleen ja toimii toisin kuin manipuloiva poliitikko odottaisi. Viimeiset tutkimukset lupaavat, että perussuomalaisten kannattajat menevät vaaliuurnille, ja ovat jo kohtuullisen varmoja puolueestaan. Muutos kuukauden aikana on ollut raju. Vastaavasti epävarmimpia ovat nyt vihreitten kannattajat. He eivät tiedä, kenen kanssa puolueen olisi mentävä hallitukseen, jos sellaisen ovi vielä avautuisi. Sama näyttäisi vaivaavan demareita. Kun toverit on itse jätetty, jättävät myös kaverit. Porvarin kiitokseen ei voi luottaa.

Parhaiten kumppaninsa näyttäisivät löytävän keskustaa ja kokoomusta äänestävät. Liki 70 % haluaisi nykyisen hallituspohjan jatkavan. Toisaalta epävarmuus omasta puolueesta on kasvanut eniten kokoomuslaisten keskuudessa aiempaan mittaukseen verrattuna. Sellainen epävarmuus vie äänestäjiä perussuomalaisten suuntaan. EU ei ole enää voima joka yhdistää keskiluokkaista työtöntä yrittäjää.

Suurimman puolueen paikka on nyt epävarmaa ja se helpottaa demareiden tuskaa. Ainut keino päästä nauttimaan hallitusvallasta, sen eduista, kun näyttäisi nyt syntyvän vain veret seisauttavan vaalivoiton kautta. Kun sen vie perussuomalaiset, demareiden toivo on kokoomuksen ja keskustan empivien siirtyminen perussuomalaisiin, ja toivoa etteivät nämä samalla ohita kiitolaukassaan myös demarit. Perussuomalaisten suuntaan kääntyvät äänestäjät saavat nyt lempeän kohtelun, vasenkätisten nyrkkien heiluttajien on varottava hakkaamasta toisiaan ja äänestäjiään. Se on Ojaharjun kaltaisille vaikea laji sitomatta käsiä yhteen Lipposen kaltaisilta “so what” -ihmisiltä.

Kun tuollainen ylimielisyys sanotaan kapakassa, se tarkoittaa aivan muuta, kuin jos sen kertoo entisenä pääministerinä maan tärkeimmän tiedottajan uutislähetyksessä. Sehän on kansalle annettu vastaus, osoitus siitä, miten ihminen asennoituu omaan kansaansa, jotka ovat hänet virkaansa aikanaan valinneet, oli puolue mikä tahansa. Nämä lipposet antavat samalla poliittiselle järjestelmälle kasvot. Sama koski 1970-luvun kulttuuria ja sen edustajia, suurten ikäluokkien ja sodan kasvatteja. Tähän nyt halutaan korjausta, peiliin katsomista, myös peruutuspeiliin.

Sorsa ja Päätalo

Kun liki puolet suomalaisista on liikkuvia äänestäjiä, elämme hyvin erilaisessa ajassa kuin Armas Puolimatkan korruptoituneessa Suomessa tai Jorma Ojaharjun kuvaamassa “Valkoisessa kaupungissa”, “Paremmassa maailmassa”, jossa sisällissodan ajoista siirryttiin 1970-luvun “Maa kallis isien” kokemukseen. Ylä-Savossa tuon saman trilogian kirjoitti maaseudulla kansakouluaikani opettaja Eino Säisä “Kukkivissa roudan maissa”. Kuka mahtaisi Einon töitä tänään lukea?

Se mitä Iijokilaaksossa luin Kalle Päätalon kuvauksena, oli mielestäni samaa tarinaa, mutta nyt hakien sanoja ilman opettajakoulutuksen antamaa osaamista. Ei kansa osaamisesta pidä vaan lukukokemuksesta, siitä että kertomus on tosi. Se että Kalevi Sorsa hylkäsi juuri Kalle Päätalon käsikirjoitukset kustannustoimittajana, kertoo demareiden nykyisestä menestyksestä ja alamäestä kaiken. Alamäki alkoi Sorsan aikana ja Lipponen antoi sille vain vauhtia. Kun sen kertoo 2000-luvun lapsille, nämä eivät ymmärrä mitä tällä tarkoitetaan. Heidän vanhempansa ymmärtävät liiankin hyvin.

Samuli Paulaharjun jäljillä

Kun kulki Samuli Paulaharjun jalanjälkiä, syntyi vaikutelma, jossa kerronnallinen ja fiktiivinen ei aina oikein kohtaa tutkijan saamaa palautetta, ja että ihan kaikkea kirjailija ja kuvataiteilija ei tavoita ympäristönsä kuvaajana. Pääosa elämää on paljon arkisempaa, edes tietokone ei kykene sitä jalostamaan paremmaksi, osa taas piilotettua ja sen saaminen esille on tarttumista sellaiseen kirjallisuuteen, jossa mukana on enemmän armotonta faktaa, tuhansien tiedemiesten ja tutkijoiden aiemmin havaitsemaa kuin puhdasta kerronnallista fiktiota. Normatiivinen saa siinä itselleen todellisen merkityksen kulttuurimme kuvaajana.

Arjen muuttaminen fiktioksi tekee tarinasta siedettävämmän, ei välttämättä viihteellisemmän, jolloin yhteiskunnallinen näkökulma muuttuu virheelliseksi. Näitä virheitä seuraava poliitikko, poliittinen instituutio, joutuu väistämättä kriisiin. Jatkossa on pakko turvautua Ojaharjun, Hämeen Hemingwayn tuotannosta, vakavasti otettavaan, olkoonkin että se tekee kipeää ja koulujemme kirjastojen näkyvimmät luetut seikkailukirjat, sotaromaanit ja kuvitetut lasten kertomukset, remekset ja paasilinnat, on korvattava oman aikamme tuotteilla, jossa kovilla nyrkeillä ja suurella koolla, kovalla äänellä, viinan huuruisella tekstillä, ei ole meille paljoakaan annettavaa.