Unkarilainen ja suomalainen media ovat olleet jo jonkin aikaa keskenään tukkanuottasilla. Lähtemättä erittelemään sen yksityiskohtia, kyse on kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista ja niiden synnystä. Suomessa medioistamme on tehty myös runsaasti tutkimusta, väitöskirjojakin. Niitä on ihan hyvä lukea, eikä lähteä ilman tutkittua tietoa arvioimaan, onko unkarilainen mediayhteiskunta jotenkin suomalaista parempi. Kyse kun ei ole jalkapallopelistä tai sen kaltaisesta ottelusta ensinkään.

Onko totuus epämiellyttävä medialle, oli vallankäyttäjä ja mediayhteiskunnan tuote mikä tahansa tai missä kulttuurissa tahansa tuotettu ja totuutta hakeva tieteellinen tutkimus? Miksi kriittinen mediatutkimus on niin vaikea asia julkistaa kenen tahansa luettavaksi sitä samalla popularisoiden? Oli kyse sitten Unkarista tai Suomesta.

Miten toimittaja ja hänen rahoittajansa, työnantajansa, arvot ja normit sekä uskottavuus poikkeaa kenen tahansa suomalaisen tai unkarilaisen vastaavista arvoista tai normeistamme? Se on ainakin totta unkarilaisten väitteissä, ettei Suomessa ole perustuslakituomioistuinta. Suomalaisella poliitikolla ja medioilla on varmaan aina myös käypä selitys, miksi ei ole eikä ikinä tulekaan.

Mihin rehellinen suomalainen poliitikko perustuslakivaliokunnassaan tuomareita tarvitsisi? Ja onhan meillä medioilla oma toverituomioistuinkin. Sen puheenjohtaja on vaihtunut takavuosina tiuhaan tahtiin.

Mitä suomalainen media sitten on? Miten se tulisi määritellä mediapäivillämme? Onko se sitä mitä suomalainen toimittaja kirjoittaa? Kun nostat kissan pöydälle ja alat hakea vertailukohtia suomalaisen ja unkarilaisen yhteiskunnan mediatuotteiden välillä, vastassa on aina “ei kukaan”.

Kieli, jota käytämme, kun on joka tapauksessa tunnekielenämme ja median välineenä muuta kuin pelkkä juridinen juttu. Ajatus, jossa leikimme sukulaisuutta, ei tässä tapauksessa toteudu sekään. Mediakulttuuri Unkarissa on kokonaan eri asia kuin Suomessa. Historiaa ja kulttuuria tutkiva ei ole hänkään kiinnostunut pelkästä painomusteen hajusta tai uudesta teknologiasta, mediavallasta ja sen omistuksesta.

Olemme tunnesanojen vankeja. Karhu petona yritettiin kesyttää sekin löytäen sellaisia käsitteitä kuin mesikämmen tai otso. Karhu se kuitenkin oli ja kun sellaisen suomalainen tiellään korvessa tapasi, vihaiseksi havaitsi, puuhun kiipeäminen ja juoksemin pakoon oli turhaa pyristelyä. Ala siis teeskennellä kuollutta.

Kun mediayhteiskunta murisee kaikkialla ja on aggressiivinen, parempi kun et yritäkään paeta puuhun tai käydä sen kimppuun vaan tekeydy vainajaksi. Moni poliitikko on sitä yrittänyt ja epäonnistunut.

Kun sinua ei ole olemassakaan, vainaja median silmissä, omistat oman median, olet mielestäsi taitava median kesyttäjä, huomaat kyllä ettei vastassasi ole muuta kuin oma pelkosi. Ei sinusta kukaan ole oikeasti kiinnostunut. Narsismin ja sen häiriöt ovat oman aikamme ilmiöitä nekin. Lasse Viren on hänkin unohtunut heiltä, jotka eivät hänen kaatumistaan seuranneet. Kuussa käynti nyt muistetaan kun kukaan ei sinne ole uskaltautunut puoleen vuosisataan. Pelkkä kuukivien kerääminen kun on liian kallis harrastuksenamme. Ihmisen turhamaisuus osana medioitamme on tutkimuksen kohteena arkeologien asia ja kirkkoisiemme ominaisuus. Mediamaailma on sitä lähellä mutta ei niin uskottava mediataloineen.

Mediapolis on tosin agropolista ja teknopolista muistuttava mutta ei menesty ekopoliksen rinnalla. Tästä pitävät punavihreät kyllä huolen mediayhteiskuntamme kasvatteinamme. Pelkillä puppusanoilla ja niitä tuottavilla generaattoreilla ei voi suomalainen tai unkarilainen kansakunta elää. Syntyy nekropolista muistuttava narratiivinen kertomus.

Myös mediayhteiskunnassa voi ja saa elää pelkäämättä muita kuin ehkä lähiyhteisön juoruja. Ne kertovat hyvin harvoin ihmisen hyveistä. Se on yhteisöelämän yksi pimeistä puolistamme. Unkarissa tapaa paljon maaseudun yhteisöelämää mutta myös alkuteollisen yhdyskunnan muotoja. Löytyy sellaisia Suomessakin. Media on näiden tuote sekin. Vahvasti hierarkkisessa yhteiskunnassa media on erilainen kuin verkottuneessa.

He jotka ylistävät yhdessäolo-organisaation hyviä puolia, jättävät asiaorganisaation hyvät puolet havaitsematta. Jos mediaa tehdään kuten yhteisön ja Forssan Lehden sivuilla, toisin kuin asiaorganisaatiossa, silloin jutut ovat tunteilla pelaamista ja poliittista kähmintää. Jos rikot tällaisen yhteisön pelisääntöjä, sinut heitetään sen ulkopuolelle.

Asiaorganisaatio ei toimi näin julmasti. Sinun ei ole tarvis näytellä siellä kuollutta, kiivetä puuhun tai juosta karkuun. Kesyttää karhua keksimällä sille muita nimiä mesikämmenestä tai otsosta puhuen. Molemmista kulttuureissa löytyvät samat ilmiöt hakea tunnesanoille, mörköhelteelle muhihelteen muotoja. Ammattinsa osaava toimittaja osaa myös tanssia tähtien kanssa.

Mitä suomalainen media sitten on? Miten se tulisi määritellä mediapäivillämme? Onko se sitä, mitä suomalainen toimittaja kirjoittaa? Mitä mahtoi toimittajamme kirjoittaa Urho Kekkosen aikana ja myllykirjeitä päätoimittaja odottaen? Entä kun maakunnallinen media oli poliittisesti sidottu yhteen totuuteen?

Onko mediamme muuttunut ja miten sitä ohjasi kriisi, jonka taustalla on reaaliaikainen talous ja tieto, sosiaalinen mediamme ja sen toimittajat? Ilmiö kun ei ole pelkästään juridinen ja oikeusoppineiden ratkaistavissa ensinkään.

Kun sana tuli koko kansalle vapaaksi, sen käyttäjiä alettiin kutsua sosiaalisen median asiakkaiksi. Facebook ja sen kehittäjä, omistaja, on vain osa tätä uutta vaihetta medioissamme. Eikä se ole suomalainen lainkaan. Mikä Suomessa mahtaisi olla suomalaista?

Mitä suomalainen toimittaja sitten kirjoittaa tänään Forssan Lehdessä, Apu lehdessä, Suoman Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä, sadoissa lehdissämme? Pyritäänkö ohjaamaan johonkin suuntaan, manipuloimaan kenties, hakemaan tiettyä yhteiskunnallista tulosta ja tuotetta, ollaanko johonkin suuntaan kallellaan, kuka määrittelee mitä objektiivinen totuus olisi muuttuvassa mediailmastossa, jos tiedekään ei pyri vakuuttamaan ketään totuudellaan vaan on hyvin kriittinen sekin.

Internetissä on aivan liian monta kanavaa suomalaisten käyttöön, etteikö mediayhteiskunnan suomalaisuus ole vaikeasti määriteltävä joutumatta harhapoluille.

Tämän päivän totuus on huomisen valhe tai poliittista propagandaa, yritys vaikuttaa tavalla, jossa median oma menestys olisi sekin turvattu. Kuka nyt omaa oksaansa sahaisi? Sitä jolla itsekin istuu.

Kun tutkimuksen kohde rajataan olemattomaan, syntyy lopulta tiedettä, jossa haetaan vain niitä luita, jotka mediamme on omille hautapaikoilleen jo aiemmin piilottanut. Niiden kaivelu, ja aina uudelleen ne löytäen ja esitellen, ei ole enää oman reaaliaikaisen maailman tehtäviämme.

Jos se on unkarilaista elämää, silloin kisailu jää heidän omaksi otteluksi, johon ei löydy vastapuolen pelaajia lainkaan. Jalkapallo on sellainen traditioita säilyttävä peli neroineen.

Mediayhteiskunta ei voinut sellaiseen alistua edes Urho Kekkosen ajan Suomessa. Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivä lehti, eikä niin entinen, kuin entinen toimittaja etenkin päätoimittajanamme.