Luin Suomen Kuvalehden (22/2017) artikkelin Laura Huhtasaaresta. Sen viimeinen virke purki koko jutun. Sitten luin saman Lehden Jukka Ukkolan pakinan. Senkin viimeinen virke purki koko pakinan, mutta nyt samalla koko lehden idean, ideologian 1930-luvulta alkaen.

Lukekaa itse niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Ne kun toivat mieleeni oman elämäni nuoruuden koskisodat ja kirjani otsikolla “Tekoaltaan varjossa”. Odottaen ja peläten, muiden kiusatessa kuinka kaikki valinnat ovat nyt vääriä ja naapurisopukin kadonnut. Mitään ei saa tehdä eikä lopulta tarvitsekaan. Naapurikateus on poissa ja kilpailu kieltojen myötä. Naapuri voi jopa nostaa kanteen jos jotain rohkenet tehdä tai yrittää.

Allaspeikko rapauttaa kerralla ja täydellisesti, kuten sotesopan ja maakuntavaalien odottelu alueilla, jonne ei luvata muuta kuin kieltoja ja rajoituksia maakuntakeskusten viedessä leijonanosan aiemmin rakennetustakin, sairaalat ja niitä kannattelevat oppilaitoksemme, näivettää koko kilpailevan yhdyskuntarakenteen ytimen ja maapohjan hinnan, slummiuttaa elinympäristömme ja tuo tilalle ghettoja.

Sama lehti kirjoitti sotien jälkeen, kuinka Lapin jokia perkaavat ja voimalaitoksia rakentavat kaivinkoneet viestivät oman aikamme teknologian voittoa ja kesyttävät villin luonnon, tuovat vaurautta Lappiin.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua saman tarinan toisen puolen kertoivat Suomen Kuvalehden toimittajat kameroineen Iijoen ja Ounasjoen koskisodista ja ympäristöliikkeen vihreistä sankareista, kotiseutuaan puolustavista paikallisista ihmisistä, karvalakkilähetystöistä hakemassa korvauksia 30 -vuotta kestäneistä sodista ja menetyksistä, koko kulttuurin katoamisesta.

Kuinkas siinä nyt medialle näin pääsi käymään toimittajineen? Ja eikös vaan mukana ole vielä sama toimittajakin joukossa. Kyllä journalistikin voi muuttua 180 -astetta ja olematta valejournalisti, salaliittoja hakeva ja vainoharhainen, huonomuistinen tai muuten nuttu nurinpäin kulkeva ihminen arvoineen ja ideologioineen, pelin politiikan osaava moraaliton tai luonnevikainen tapaus. Moni pakana tulee uskoon juuri ennen kuolemaansa pohtien vaihtoehtoisia faktoja.

Jokirakentajana insinööritkin koulutettiin myöhemmin lohen kasvattajiksi ja eikös vaan ympäristöministeriön byrokraatitkin haettu ensin juuri tuolta suunalta, muuten joutilaaksi jäävästä koskirakennustoimikunnastamme.

Kun nyt tunsivat parhaiten aiemmin tekemänsä rötökset ja osaavat ne myös palauttaa luonnontilaan. Ei pidä tehdä kuten minä teen, vaan kuten minä puhun tai kirjoitan, opetan, neuvottiin koulussamme.

Aivan oikein mutta päinvastoin, neuvoi taas Veikko Vennamo oppilaitaan, joista tuli näitä huhtasaaria.. Joku ymmärtää heti, toinen ei koskaan. Trump vastaan muut Helsingin Sanomissa (2.6) on aivan normaali ilmiö ja korjautuu tekemällä täyskäännöksen. Pienemmät virheet ovat vaikeampia. Niihin kun vaaditaan karttaa ja kompassia.

“Onko aikamme liian lyhytnäköinen oivaltamaan mitä tuleva on, käsittämään merkityksellisiä hetkiä, tunnustamaan neron? Historia yksin voi miehelle antaa kunnian kruunun. Lujat ja mahtavapiirteiset kasvot, joilla asuu syvä vakavuus, korkea, aatteikas otsa, alakuloisuuden häive ihmeellisissä silmissä, suu, jonka kireys lientyy miehen hymyillessä kaunista hyvää hymyään.”

Kuvaus ei ole toki Donald Trumpista vaan Jukka Ukkolan pakinasta, sen lopusta (SK 22/ 2017). Se on suora lainaus saman lehden 1930-luvun numerosta. Benito Mussolinia siinä kuvataan, Il Dudcea. Hänet teloitettiin vuosi ennen Trumpin syntymää.

Euroopan kohdalla brittien ja saksalaisten vaalien jälkeen odotellaan etenkin italialaisten vaaleja. Ukkola taas pohtii, olisiko mahdollista, että Trump olisi uudesti syntynyt Mussolini, trumpoliini.

Ainakin suomalainen journalismi on ollut aina ajan hermolla ja löytänyt myöhemmin myös keinon tehdä 180 -asteen käännöksen. Kun nyt elämme reaaliaikaisessa, ajattomassa ja paikattomassa maailmassamme, tulkinnat on tehtävä joskus hieman täsmällisemmin, jolloin mukana on myös hyvin pienet digiajan ja satelliitti suunnistuksen edellyttämät GIS -korjaukset, asteitten murto-osat, median, joko sosiaalisen, sosialistisen tai epäsosiaalisen virheitä on vaikeampi mennä korjaamaan pelkän täyskäännöskomennon tapaan ja ikään kuin iisalmelaisen Sven Dufvan elämää ohjaillen Koljonvirralla.

Mussolinin uhkailut syntyä uudelleen on otettava todesta ja varoa näitä hänen anekdootteja, joissa: “On parempi elää päivä leijonana kuin sata vuotta lampaana.” Itsekeskeisyys, narsismin häiriöt, teatraalisuus, hysteerisyys, väkivallan suosiminen ja ehdottomuus erottuvat kyllä massasta poliitikkoina, johtajinamme, Hullu-Jusseina, mutta niiden synnyttämä jälki on myöhempien sukupolvien korjattavaksi rumaa ruopattua jokilaaksoa, kuivuneita koskiuomia ja lohettomia kutupaikkoja, tekoaltaita ja allaspeikkoja, vuoripurojen muuten kirkkaissa vesissämme.