Susijengi huusi:

“Kerää jätkä luusi,

Jollei täällä rokki soi.

Vaihda nyt jo rokkiin,

Taikka tulee nokkiin,

Minkäs sille auttaa voi.

Rauli Somerjoen kuolemasta tuli kuluneeksi tänä vuonna 30 vuotta ja viime keskiviikkona syntymästä 70 -vuotta. Hän siis kuoli hyvin nuorena nelikymppisen masentuneena, alkoholisoituneena ja keuhkosairauteen.

Ujo ja ahdistuneen oloinen, esiintymispelkoa kärsinyt mies syntyi Somerolla köyhiin oloihin, viiden lapsen perheeseen sen toisena lapsena. Karjalasta tuleva äiti toi mukanaan Forssan seudun, Someron ja Loimaan elämälle niin tyypillisen itäsuomalaisen murteen, olematta kuitenkaan Muolaasta vaan Pohjois-Karjalasta ja eli liki 80 -vuotiaaksi. Äidit on syytä muistaa kun kirjoitetaan Raulin kaltaisesta ujosta pojasta.

Badding eli hyvin omalaatuisensa lyhyen elämän, johon kuitenkin tuli mukaan koko tuon ajan suomalainen kulttuurieliitti ja luonnollisesti myös kevyen musiikin viihdetaiteilijamme. Sen lukeminen on hämmentävä kokemus, ellei olisi itse syntynyt samoja aikoja kuin Badding. Somero kun oli syrjäinen takapajula sodan jälkeen syntyvälle lapselle, epigeneettiselle ilmiölle pimeine geeneineen.

Albumeja ja kokoelmia Rauli jätti taakseen vajaan puolensataa ja yksittäisiä sävelmiä lähes kaksisataa. Tuo susijengille heitetty ja syksyn säveleen aikanaan osallistunut biisi nousi listojen kärkeen sekin. Sanat taisi olla silloin Matilta ja Tepolta. Veljekset toisiaan koko ajan tukien ja siitä voimansa hankkien toisin kuin Badding.

Hänen ympärillä kun parveili väkeä M.A. Nummisesta tangolaulajiin ja tuon ajan rock-yhtyeisiimme. Toki mukana oli myös elokuvan tekijöitä ja ties mitä puuhamiestä samaan tapaan kuin Matti Nykäsen ympärillä myöhemmin mutta vain paljon suurempana joukkona ja myös omat sisaret ja veli, puoli Suomea ja Someron kunta.

Badding antoi oivaltamatta ja ahdistuneena kasvonsa 1970-luvun alussa käynnistyneelle seksuaalisuuden ja suurten ikäluokkien marssille kohti oman aikamme sosiaalisen median hiljenevää räyhäämistään. Kyllä heitä näkee vieläkin susijengin mukana ja lentopallojoukkueen tukijoina.

Heidän lapset ja lastenlapset edustavat jo muuta maailmaa mutta edelleen mimmit riisuu vaatteitaan, ikään kuin vanhasta muistista, kun rallipolkujamme ajaa takavuosien Jyväskylän rallin sorateiden kuninkaat. Tänään kuitenkin mieluummin formulat ja itse kokemanani, tuon ajan koulukaverini Keijo Rosbergista ja Seppo Kääriäisestä alkaen, ovat isoisän tehtävissä ja hoitavat emeritus piispan ja poliitikon postia tai kasvattivat Keken tapaan toisen polven formulatähden muun puuhan puutteessa.

Mukana on myös vielä vanhemman rillumarei -kulttuurin edustajia mutta myös kouluumme palanneita opettajina. Netissä heitä on jopa kiitelty. Se lämmittää mieltäni erityisesti siinä missä hyppypaikaltamme Sankarniemeltä Olvin johtajaksi siirtyneen loikkijan maineikkaat teot. Se että itse hävisin kaupunginjohtajan paikan 1970-luvulla äänellä tai parilla ei enää harmita. Liian nuori minä tuohon tehtävään olisin tuolloin varmaan ollutkin. Professorin tehtävään sopivampi tulevaa Oulun maaherraa samalla tuuraten.

Keksin, tai minulle löydettiin, siis mielestäni minulle sopivampaa puuhaa. Vaaleihin minut aikaan houkutellut, Ylä-Savon suosituimmaksi henkilöksi moneen kertaan valittu kirkkoherra Heikki Riihijärvi, muutti hänkin eläkepäivikseen etelään. Ehti olla jonkin aikaa myös SMP:n puheenjohtajana. Ei siis kuka tahansa kirkkoherra.

Isoisäni ja heidän veljet, Enso Gutzeitin pääjohtajanakin esiintynyt, ehti jo huomauttaa minulle, kuinka Iisalmi ei ehkä ole oikea paikka vanhentua. Somero ei ollut yhtään sen kummallisempi paikka Somerniemen perheen pojalle kasvuympäristönä. Se oli ahdistavaa aikaa ja sotien jälkeistä helvettiä. Lahjakas poika alkoi ajelehtia ja häntä käytettiin hyväksi ujona ja ahdistuneena lapsena.

Koettakaa sietää näitä 1970-luvun suurten ikäluokkien tähtiämme ja heidän jo rauhallisempia lapsiaan, valoisampia geenejään. Kolmas polvi on jo kokonaan muuta ja jos ovat akateemisen perheen jälkeläisiä, Suomi on alkanut sivistyä ja tokihan se näkyy Somerollakin, Forssassa ja Iisalmessa vieraillen, suuremmista taajamista nyt puhumattakaan.

M.A. Numminen on joukosta ainut, joka ei ikinä aikuistunut. Kai Linnilä, Kaari Utrion puoliso, törmäsi luonnollisesti hänkin jo 1960-luvulla Nuoren Suomen ja tuon ajan mediamme myötä Raulin alkutaipaleeseen ja antoi sille myös tukensa.

Kai Linnilä jätti nämä maiset maisemamme ja Someron kalastusvedet niin ikään hetki takaperin ja siirtyi varmaan aina vaan valoisimmille kalastuspaikoille. Samalla Forssan Lehti menetti taitavimman kynänkäyttäjänsä ja kulttuurin sekä kirjallisuuden ystävän numero yksi. Tapasimme ensimmäisen kerran pohtiessamme, mitä tehdä pellavalle ja sen käytöllä Somerolla yrittäen. Kai Linnilä kun oli hyvin avoin, helposti lähestyttävä sekä monialainen ja innovatiivinen ihminen. Joka ei kuitenkaan puuttunut enää päivän politiikkaan eikä sosiaalisen median sivuille. Se oli varmaan viisas valinta. Kai Linnilän kirjoituksissa kun oli myös sivistyksen ja syvän osaamisen siemeniä. Aivan kuten Kaari Utrion kirjoissakin. Lämmin kiitos niistä.