On kahdenlaista alueellista identiteettiä. Lapsena hankittua ja sisäsyntyistä sekä myöhemmin sepitteellisesti annettua ja näkyy aikuisena symboleissa. Siis lipuissa, lauluissa, maakuntakirjallisuudessa ja maakuntalauluissa, maakuntalehdissä ja niiden sepitteellisissä tarinoissa. Jaamme siinä myös tunnustusta ja palkintojamme.

Miksi suomalaiset ovat kiinnostuneita sepitteellisistä narratiivisista kertomuksista enemmän kuin sisäsyntyisestä? Onko se nuoren, ja vain muutaman sukupolven kautta syntyneen tarinan palvontaa, kun muutakaan ei oikein ole tai synny? Juuret ovat siis huonosta itsetunnosta syntyviä, kateutta ja kaunaa ruokkivia, ja törmätään sitten kaduilla tapellen itsenäisyyspäivänämme. Meille täysin outoja ja vieraita lippuja siellä kantaen ja pahaa oloaan niillä esitellen, naisten silmille sylkien, lapsia raiskaten. Ranskassa äänestetään liberaali johtoon ja petytään tähän virheeseen konservatiiveina seuraavana päivänä.

Katsotaan televisioista vanhaa sotakuvaa ja samalla tavalla pukeutuneita miehiämme kättelemässä samalla tavalla pukeutunutta presidenttiämme. Entistä Forssan nimismiestä, jota kättelee naapurin emäntä ja kouluaikainen tuttu lukiosta, molemmat jääden nyt eläkkeelle jo vähän yli-ikäisinä miettien, mitä nyt tekisi ennen vainautumista, muuta kuin kärsisi vanhuuden raihnaisesta elämästään ja sen myös televisiossamme meille kertoen.

Voihan sitä vanheta muuttamalla vaikka jonnekin vähän vanhempaan kulttuuriinkin ja opetella tutustumaan uusiin ihmisiinkin. Viettää Mannerheimin tapaan valoisampi vanhuus Sveitsissä eläen. Häntähän palvotaan erityisesti suomalaisuuden symbolina, vaikka oli kaikkea muuta kuin perinteinen suomalainen. Ihmettelisi varmaan itsekin, minkä ihmeen vuoksi juuri häntä, huonoa suomea puhuvaa kansainvälistä seikkailijaa, tsaarin ajan ruhtinasta ja sotapäällikköä, juhlitaan suomalaisuuden merkkipäivänämme itsenäisyyttämme ihmetellen, kaksi kynttilää ikkunalla.

Keijo Rosberg muutti perheineen Saksaan ja hyvin näyttää pärjäävän eläinlääkärin poika, vaikka oli koulussamme, Iisalmen lyseossa, se kehnonin kirjoittaja ylioppilaaksi ja tuplaili monta luokkaa. Kekkonen taas pielavetisenä torpan poikana keksi Ylä-Savossa ja Iisalmessa muuta puuhaa, ja pysyi Suomessa hävyttömiä myllykirjeitä kirjoitellen ja nimimerkillä lehtiin pakinoiden. Kaljuuntui nuorena ja harrasti liikuntaa.

Harrasti siis hyvin perinteisiä lajeja, Kekestä täysin poiketen, ja oli harvinaisen tavallinen tapaus miesten joukossa. Kalasteli, metsästeli ja oli kilpailuhenkinen, halusi olla paras kaikessa eikä ollut kovin hyvä missään. Siis ikään kuin kääntöpuoli tälle Mannerheimin kaltaiselle tyypille ja ruhtinaalle, torpan poika Suomen salomailla syntyneenä, Kainuussa lukionsa käyneenä känänä. Nykyisessä presidentissämme on näitä samoja ominaisuuksiamme.

Vaalien kautta johtajiaan valiten, suomalaiset tykkäävät keskiverto miehistä ja naisista. Sellaisista tavallisen oloisista ja varhain kaljuuntuvista. Timo Soini on tällainen ruman komeaksi itseään kutsuva mies, joka ei aiheuta kateutta ja mustankipeyttä muissa miehissä vaaleihin mentäessä. Ei puhu kymmentä kieltä ja ärsytä ulkonäöllään. Ei ole liian komea naisia naurattaen eikä aivan tyhmäkään kykenemättä keksimään sutkauksia.

Sellainen perusmaisteri ja persuksi sopiva suomalainen ryyppyrantojen miehen köriläs, lähellä savolaisten Paavo Ruotsalaista saarnamiehenä juopotellen itsensä uskonveljien ja sisarten hurmioon. Värillisissä afrikkalaisissa on paljon tätä samaa ilmiötä, ja se musiikki sopii myös suomalaiseen korvaan ja korvien väliinkin. Suomalainen kapellimestari on Yhdysvalloissa kysytty tuote hänkin. Ei ruotsalainen sellaiseen kykene. Abba kun on aivan eri asiakin, pintailmiö.

Soini sai aikaan populistisen liikkeen ja haluamansa ministerin salkun. Itsensä oloista ja näköistä, kokoista Veikko Vennamoa matkien. Seurasin Soinia ja etenkin Vennamoa jo lapsena runoja hänen mukanaan lausuen. Opin ennen kouluikää lukemaan. Se auttoi varhain oppimaan, miksi Suomessa eläminen on monelle suuri lahja ja toiselle kirous sekä syy tehdä itsemurha.

Olin mukana myös Pieksämäellä vuonna 1959 uutta puoluetta perustaen. Tarvittiin karjalaisille ja pientalonpojille sopiva puolue ja maata enne sitä, jota raivata, juurtua Suomeen. Isosetäni Ilmari Luostarinen oli mukana yhtiöineen, Enso Gutzeit tarvitsi metsiinsä miehiä ja riuskoja naisia, joetkin oli padottava ja hankittava sähköä, perustettava Pohjolan Voima ja demarit kommunisteineen Kemijokiyhtiön tappelemaan koskisotiimme.

Toinen oli tullut tutuksi Adam Smithin opeista ja toinen Karl Marxin tuotannosta. Yhdysvalloissa käytettiin samaan aikaan sekä saarnaa että piiskaa ja sekin tuli tutuksi myös Suomessa eläen mutta myöhemmin yhtenään Yhdysvalloissa vieraillen ja luennoiden.

Hypoteesit kuvaamassa ihmistieteissä luonnontieteen lakeja eivät ole sama asia, ja sen ymmärtäminen oli Oulun yliopistossa konkreettisempaa kuin Turun yliopistossa, väitellen siellä ihmistieteissämme myöhemmin, mutta molemmissa samaan aikaan myös maistereita ja tohtoreita kouluttaen ja jalkauttaen välillä itsensä “oikeisiin” ammatteihinkin. Suomalainen ei pitänyt tuolloin yliopistoa oikein oikeana paikkana elää ja vanheta, tiedettä ja taidetta ammatteina ensinkään. Se oli omituinen ilmiö ja hyvin suomalainen.

Yhdysvalloissa tämä prosessi, yhteiskunnan rakenteen oivallus, oli kokonaan toisentyyppinen ja poikkesi toki myös Saksassa ja Ranskassa omastamme. Etelä-Amerikassa meitä ymmärrettiin paremmin kuin ehkä kuvittelimmekaan. Afrikassa sen sijaan, Voltan ja Kariban suuraltaiden alta muuttaneet, kokivat muuttonsa täsmälleen samoin kuin Sompion Lapissa suomalaiset. Kun siitä kirjoitti 1990-luvulla ja aikaisemmin, sitä ei ymmärretty lainkaan. Nyt aletaan myös hiven ymmärtääkin. Se tuli ikään kuin kaksi sukupolvea myöhässä ja reaaliaikaisena vanhemmat eivät sitä oivalla lainkaan.

Paradigmainen, maailmankuvat muuttanut vaihe, elää hybridinä vielä kauan ja on monen ainut keino elää ja vanheta. Ilmastomuutos on tästä mainio esimerkki oivaltaa, kuinka luonnontieteet eivät anna ihmistieteitten virheitä anteeksi. Meriä ja ilmakehää ei voi pitää kymmenten miljardien ihmisten kaatopaikkoinamme ja elää ikään kuin Adam Smith tai Karl Marx olisivat oikeassa.

Meitä siis erotti toisistamme kaksi eri kulttuuria, poliittista suuntaustamme. Toinen tuli tutuksi ja toinen vähän vieraammaksi. Kun aikuisena niitä joutui opettelemaan ja hoitamaan ympäristöministeriömme alkua, avustaen siinä Iijoelta syntynyttä orpoa sähköasentajaa ministerinämme, Matti Ahdetta, samalla tutustuen syvähaastatellen oppilaitteni kanssa liki puolen Suomen kansalaisiin. Myös allasevakkoihin, karjalasta muuttaneisiin, heidän moneen kertaan haastatellen.

Tutuksi tulivat niin lappilainen kirjailija, taidemaalari, poromies perheineen ja matkailua hoitava yrittäjä, talonpoika ja tämän lapset, maaherra perheineen, lääkärit ja hoitajat sekä kuntien virkamiehet, kerran myös hirrestä päästeltävä juoppo Siuruan kylässä.

Syntyi vaikutelma tuhatvuotisesta ihmisestä, jonka juuret ovat geeneissä, ei pintailmiöissä ja oman aikamme opeissa lainkaan. Arktinen Babylon on mutkikkaampi ilmiö kuin mihin yritämme toisiamme harhauttaa.

Nyt jää sitten kohta eläkkeelle maisterisjätkäkin tutkimuksen kohteena. Maisterisjätkä on sellainen tavis äänestettäväksi, kun vielä haukkuu kaiken liikkuvan ja on konservatiivi ja jopa katolinen luterilaisten pakanoitten joukossa. Ryyppyrantojen Suomessa eläen.

Parhaiten suomalaista luonnetta kuvasi Arto Paasilinna kirjoissaan ja Veikko Huovinen omissaan. Luimme niitä valtavasti. Itsekin jokaisen. Sakari Topeliuksen Maamme kirja on ollut oppikirjana vielä 1950-luvulla, vaikka se vanheni jo syntyessään 1800-luvun puolivälissä. Osaan sen ulkoa.

Myös alkuperäisen, jota on uusittu, vaikka Topelius oli jo kuollut ja manan majoille mennyt, hänen nimissään uusittuja painoksia tuottaen. Sekin on hyvin suomalainen ilmiö. Topelius nuortuu ja jutut muuttuvat, mutta se ei kustantajaa kiusaa moraalisena ongelmana ensinkään.

Topelius kun ei uskonut edes jääkauteen, vaikka se oli todistettu Euroopassa jo aikapäiviä ennen hänen syntymäänsäkin. Maamme kirjasta otettiin 50 painoista ja sain sen lahjaksi, kun väittelin ensimmäisen kerran tohtoriksi maantieteessä, Oulun yliopistossa biologiaa opiskellen. Rinnalle tulivat toki muut yliopiston tuottamat välttämättömät ATK:n ja tilastotieteen vaatimat opinnot niitä myöhemmin myös jalostaen maailmaa kiertäen ja korkeakouluneuvostossa vanheten, Suomen Akatemia avustaessa taloudellisesti.

Rinnakkain kulki kaiken aikaa kolme eri virkaa ja mukana myös perhe ja lapset. Normaalia suomalaista elämää, mutta minun elämänä ja vieden myös opiskelijat läpi Euroopan, Neuvostoliiton ja Aasiaan, Silkkitietä matkaten. Juhlaluennot Meksikon ja Brasilian valtioitten vuosijuhlissa oli muuta kuin Suomessa televisiosta katsoen forssalaisen nimismiehen juhlassa ja tälle kirjansa lähettäen, sadannen järjestyksessä.

Rakastamme vanhaa, tutuksi tullutta, ja Maamme kirja edusti sellaista historian professorin kirjoittamana, joka on suomalaisen kulttuurin tuote myös sen kustantamojen ja painotalojemme historiassa. Siis huijausta, jossa mukana on myös jotain alkuperäistäkin. Se on Suomen luetuin kirja Raamatun jälkeen.

Tänään Suomen Kuvalehti kertoo, miten savolainen körttiläisyys syntyi 220 vuotta takaperin hurmoksesta. Nykyään se on Siionin virsiä, seuroja ja stand up -komiikkaa, otsikoi lehti narratiivisen kertomuksensa kansisivullaan. Se mitä uskot ja mitä et, on oman harkintasi kautta syntyvää tulkintaa ja osaamistasi. Toimittaja kun vie sinua kuin pässiä narussa. Usein vielä juovuksissa.

Kannattaa lukea, millaista on elää Savossa, toimittajan tulkintana, hakea sieltä ulkoiset ja opitut alueellisen identiteetin merkit, mutta muistaen samalla, kuinka sisäsyntyisellä tarkoitetaan kokonaan muuta eikä toimittaja sitä nyt tavoita. Tästä väittelin aikanaan ensimmäisen kerran, ympäristöpsykologiasta. Se on eri asia kuin ympäristösosiologia tai ympäristötaloustiede. Ne tulivat kyllä mukaan myöhemmin ympäristöinstituuttia rakenneltaessa.

Allasevakot Sompion alueelta Lapissa kun kykenivät vuosikymmenten jälkeen kuvaamaan sellaista, joka kumpuaa sisältämme, ja on mahdollista muistaa syvän surutyön jälkeen. Tavallinen poismuuttaja ei siihen kykene. Toivo muuttaa takaisin elää sisällä vahvana. Maalla voi käydä juurillaan kesäisin ja jouluna. Karjalan evakot kykenevät liki samaan. Itkevät kuitenkin rajan takana käydessään, nähtyään jonkun kiviraunion, joka ei avaudu ulkopuoliselle. Se on ympäristöpsykologiaa, sisäistä identiteettiä alueeseen, Karjalaan tai Sompion altaiden pohjalle.

Körttiläisyys on sitä samaa, mutta varhaislapsuudessa koettuna, ja josta Suomen Kuvalehti toimittajineen ei saa otetta. Se on siis tällainen oman aikamme pintajuttu. Mediamme ovat täynnä näitä “juttujamme” ja jaamme niitä nyt myös toisillemme sosiaalisen median kertomuksina. Se tekee meistä pinnallisia, tyhmentää meitä.

Asiansa osaava ja palkittu kirjailija osaa taas ammattinsa. Tätä kirjoittaessani kotisivuni “juttuja”, savolaisia lastuja tai oman aikamme blogeja, esseitämme, tieteen popularisointia, on lukenut yli kymmenen miljoonaa ja tänä vuonna yli kolme miljoonaa. Heitä on siis tullut vuosittain lisää. Lisäys on liki eksponentiaalinen.

Se paljon enemmän kuin Topeliuksen kirjaa lukeneet suomalaiset. Ja kaikki tämä tapahtuu nyt reaaliaikaisesti ja globaalina ilmiönämme. Robottien maailmassa ja niiden kääntäessä myös tekstimme.

Oikein hyvää Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää. Se jos mikä on syvintä itseämme ja suomalaisuuttamme, kansallista identiteettiämme muutettuna myös oikealle kielelle, musiikiksi. Kaisa Mäkäräinen juhlisti sitä, voittamalla ylivoimaisesti ampumahiihdon toisen osakilpailun. Kaisa on kunnossa ja kaikki hyvin. Alku oli vähän hankalaa mutta sellainen nyt kuuluu elämään. Kun olet mestari, ylivertainen, se kyllä huomataan Suomessakin.