Liput lasketaan Suomessa puolitankoon ja suomalaisuuden päivästä tuli surun päivä. Mauno Koivisto tullaan muistamaan presidenttiemme joukossa todella merkittävänä päämiehenä, jonka arvo kasvaa tulevaisuudessa, jolloin saamme tähän aikaan lisää etäisyyttä.

Suuret uutistoimistot, kuten yhdysvaltalainen AP, brittiläinen Reuters, ruotsalainen TT, norjalainen NTB ja kiinalainen Xinhua julkaisivat tiedon Koiviston kuolemasta sen jälkeen, kun tasavallan presidentin kanslia kertoi suru-uutisesta.

Yhdysvalloissa Koivistosta uutisoivat muun muassa New York Times, Washington Post ja ABC News.

Uutinen kerrottiin myös muun muassa Times of Indiassa.

Virossa ja Ruotsissa presidentti Koivistosta julkaistiin laajoja artikkeleita ja kerrottiin Koiviston mittavasta urasta.

Mauno Koivisto palautti Suomeen normaalin parlamentaarisen järjestelmän ja oli poikkeuksellinen ihminen ja omalla kohdalla vielä Turun yliopiston sen laitoksen kasvatti, jossa itsekin vietin vuosikymmeniä Oulun yliopiston rinnalla. Samassa laitoksessa samojen tutkijoiden parissa. Turkulaisuus ja tiedeyhteisön sosiologinen pohdinta näkyi kaikessa. Sitä on kaivannut lisää nykyisen pinnallisuuden ja puhtaan mekaanisen talousajattelun rinnalle.

Koiviston kansainvälinen arvostus oli merkittävä ja hänen poismenonsa on huomattu ympäri maailmaa. Suuri suomalainen nukkui pois suomalaisuuden päivänä. Maailmalla Koivisto on juuri ikoni suomalaisuudesta ja se on hyvä muistaa jatkossakin. Se, miten kaikki lopulta meillä tapahtui, oli uuden aikakauden alun dramaattinen tapahtuma väsyneen edellisen presidenttimme Urho Kekkosen väistyessä. Maailmalla sitä seurattiin hyvin suomalaisena tapahtumana ja surutyönä samalla.

Mauno Koivisto toimi Suomen tasavallan presidenttinä 12 vuoden ajan vuosina 1982-1994.

Hän oli Suomen yhdeksäs presidentti.

Vuonna 1923 syntynyt Koivisto ehti toimia uransa aikana myös pääministerinä, valtiovarainministerinä ja Suomen Pankin pääjohtajana.

Tasavallan presidentiksi Koivisto nousi laajan kansansuosionsa turvin Urho Kekkosen presidenttikauden keskeydyttyä 1982.

Ulkopolitiikassa Koivisto jatkoi Kekkosen viitoittamaa linjaa varovaista puolueettomuuspolitiikkaa noudattaen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Koivisto kuitenkin katsoi, että Suomen kannatti hakea Euroopan yhteisön jäseneksi ja myöhemmin Euroopan unioniin silloin sen maaseutuvaltaisimpana maana, jolla on poikkeuksellisen pitkä raja Venäjän kanssa. Enemmän kuin muilla EU -mailla yhteensä.

Koiviston kansliapäällikkönä toiminut Jaakko Kalela arvioi Ylelle 2013, että Koiviston tavoitteena oli ennen kaikkea vakiinnuttaa Suomen asema muuttuneessa maailmassa.

Koiviston sisäpolitiikkaa leimasi muun muassa presidentin valtaoikeuksien rajoittaminen. Vuonna 2012 Koivisto ilmoitti, että hänen mielestään tasavallan presidentin valtaoikeuksia oli karsittu liikaa.

Koiviston lapsuuden karuihin kokemuksiin kuului äidin kuolema pojan ollessa 10-vuotias. Jatkosodan puhjettua Koivisto ilmoittautui vapaaehtoiseksi kenttäsammutusjoukkoihin.

Koivisto opittiin tuntemaan satamatyömiehenä, ei yliopistomme akateemikkona sekä sotiemme ajan yksinäisenä kaukopartiomiehenä. Ikoni miehen ympärillä oli syntymässä median narratiivisena kerrontana ja sitä lisäsi taistelu vallasta ja Urho Kekkosen poikkeuksellisen pitkä valtakausi. Komea fundeeraava pitkä mies, murteellisesti jutustellen ja median kanssa kinastellen, oli tuon ajan mediamme suomalainen, liki Ronald Reaganin oloinen näyttelijä tai Kennedyn klaanin kasvatti perheineen medioissamme. Tausta vain oli perin suomalainen, turkulainen satama.

Mediamme kertovat tänään printtimuodossaan, kuinka Mauno Koivisto on siirretty saattohoitoon. Tähän on jo tottunut. Me elämme reaaliaikaisessa maailmassa ja printtimediat historiassa. Mikään ei ole niin vanha kuin eilinen lehti. Sen täytyy turhauttaa sellaisen lehden toimittajaa. Taas tuli tappio Koivistolle. Tähänkin hybridiyhteiskunnan ja mediamaailman murrokseen Koivisto sai kosketuksen kolmen demaripresidentin ensimmäisenä ladun avaajana.

Niinpä Hesarin kirjoitus nekrologeina on luettavaa siinä missä historiaa hamuava ja nostalgisesti rakenneltu kulttuurisivusto. Ei ole valmistauduttu Koiviston kuolemaan. Vasta huomenna sunnuntaina, äitienpäivänä, saamme lukea nämä kertomukset ja Koiviston jättämän perinnön.

Niinpä tämän päivän viisaudet löytyvät nyt siis kulttuurisivuilta ja ikääntyvien naisten kerrontana, usein henkilökuvauksina, joissa naiset kertovat elämäänsä ohjanneista suurista aforismeista ja viisauksista. Ne ovat hyvä pohjustus myöhemmälle Koivisto nekrologille Hesarissa, ikääntyneiden naisten kirjoituksina itsestään. Yhteen juttuun ei montaa mahdu ja joku on ehtinyt toimia monessa pitkän elämänsä aikana, ja nyt etenkin filosofina tunnettu juristi.

Ihmisen pahuuden tulkitsija joutuu hakemaan kevennystä kirjoittamistaan romaaneista, fiktiosta. Näin hän on palannut lopulta alkuun ja käynnistää uuden ponnistelun huomaamattaan sieltä mistä edellisenkin.

Kuvataiteilijat tekevät samaa, toistavat itseään. Rohkeimmat vain uskaltavat vaihtaa hieman maisemaa ja työpaikkaa, uskaltautuvat irti henkisestä pakkopaidastaan. Sellaisen henkilön tarina on narratiivisena kerrontana lähellä edesmenneen presidentti Mauno Koiviston persoonallisuutta ja rohkeutta muuttaa jopa presidentin valtaoikeuksia, vähentää niitä ja lisätä kansakunnan parlamentaarista uskottavuutta ja liikkuvuutta. Sellaiset teot ovat suuria tekoja ja jäävät historiaan kirkastuen vuosien myötä kansakunnan saadessa tähän oman aikamme läähätykseen etäisyyttä.

Nyt liput lasketaan puolitankoon, ei toki nosteta, kuten toimittajat usein kertovat. Kansakunta suree aikakautensa ehkä merkittävimmän oman aikamme presidentin poismenoa Euroopassa, Pohjolassa, joka on Euroopan arktisen alueen suurin tarina myös tulevaisuudessa. Arktinen Babylon on menettänyt yhden suurista viikingeistään.