On 01 Jan, 2020 0 Comments

Vuosi alkoi presidentti Sauli Niinistön perinteisellä uudenvuoden puheella. Se oli hyvin laadittu ja kuvaa sitä millaiseksi suosittu presidenttimme kokee kansakuntansa tilan. Sehän se on jos siltä näyttää linnasta sitä seuraten. Tässä tuo puhe lähtemättä sitä tulkitsemaan. Presidentti Mauno Koivisto ei pitänyt puheittensa tulkitsijoista, sopuleista.

Kansalaiset,

Olemme uuden vuosikymmenen alussa. 2010-luku oli nopean muutoksen aikaa. Vauhti kiihtyy jatkossa edelleen, mutta kehityksen suuntaan vaikutamme itse.

Rauhattomuus, epävakaus ja lyhytjänteisyys ovat leimanneet elämää niin maailmalla kuin Suomessa. Niille on nyt luotava vastavoimia. Tarvitsemme enemmän rauhaa, vakautta ja pitkäjänteisyyttä.

* * *

Loppuvuodesta hätkähdin, kun kuulin haastateltavan Lontoon kadulta kuvaavan Brexit-erimielisiä: ”olemme oppineet vihaamaan toisiamme”. Kun asia, vaikka kuinka merkittävä, nostaa vihaa toisin ajattelevaa kohtaan, ollaan menossa kohti huonoa. Vihan kulttuuri ei kauas kanna. Se kaataa.

Kannan kasvavaa huolta siitä, miten kohtelemme Suomessa toisiamme. Kyse on toistemme kunnioittamisesta, viime kädessä yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä. Ja sen myötä turvallisuudestamme.

Tapamme keskustella on nopeasti muuttunut. Yhä harvemmin kuulee erimielisten hakevan yhteistä näkemystä. Yhä useammin näkee valmiiden jakolinjojen vahvistamista. Täällä oikeassa olevat ”me”, tuolla väärässä olevat ”he”.

Kun halua aitoon keskusteluun ei enää ole, lisääntyy tahallinen väärinymmärtäminen. Kun tiedolla on merkitystä vain sen palvellessa omaa agendaa, syntyy tilaa puolitotuuksille, valheillekin.

Tämä kehitys meidän on katkaistava. Kyse ei ole yksinomaan siitä, millainen ilmapiiri olisi keskustelun osapuolille miellyttävämpi. Panoksena on myös Suomen menestyksen tärkein tekijä. Toistemme ymmärtämys.

Ymmärtämyksen ei tarvitse merkitä yksimielisyyttä. Erilaisia mielipiteitä maahamme on aina mahtunut. Asioista sopii kiistellä, pitääkin. Mutta toisten ylenkatsominen ja aliarvioiminen ei kiistanalaisten asioiden ratkaisua edistä. Me pystymme parempaan.

* * *

Yhteiskunnan on taattava turva ja rauha elämiseen. Suomi on hyvin salliva ja avoin yhteiskunta, siinäkin mallimaa. Mutta maailmassa on myös pahuutta, eikä pelkkä hyväntahtoisuus sitä karkota. Hyvää on pakko suojata, tiukasti, jos siitä halutaan pitää kiinni. Tästä on kyse myös puheissani terrorismia koskevasta lainsäädännöstä.

Yhteiskuntarakenteemme selkäranka on sen palvelusektori. Ihmiset, jotka työssään toteuttavat, mitä kansanvalta on tahtonut. Liian moni heistä on alttiina päivittäiselle häirinnälle, uhkailulle, painostukselle, jopa väkivallalle. Taas tänään he ovat velvollisia kohtaamaan eilenkin ahdistelleen asiakkaan. Työ ei ole enää vain ammatillisesti vaativaa, se on henkisesti painavan raskasta. Jos hoivan, koulutuksen ja turvallisuuden tuottajat uupuvat, koko yhteiskuntamme toimivuus vaarantuu. Siihen meillä ei ole varaa.

Maalittaminen ja vihapuhe ovat uudempaa ilmaisua yleisessä keskustelussa. Lainsäätäjämme on kuitenkin ollut kaukaa viisas. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan olleet rangaistavia. Muita ihmisiä kohtaan rikoksen tekevä joutuu siitä vastuuseen. Siinä ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen.

Suomessa on, aivan oikein, korostettu vähemmistöjen oikeuksia ja suojattu niitä. Yksilöiden loukkaamattomuuden suoja taas on sama kaikille. Riippumatta siitä, mihin väestöryhmään heidän koetaan kuuluvan. Ja yksilöitä olemme kaikki.

* * *

Sisäpolitiikan ja parlamentarismin osalta on havahduttu uuteen ilmiöön. Yksikään tällä vuosituhannella nimitetty hallitus ei ole istunut täyttä kautta. Vuodesta 2003 lukien nyt aloittanut hallitus on yhdeksäs ja pääministeri kahdeksas. Aiemmin totuttu täyden vaalikauden rytmi on pudonnut keskimäärin alle kahden ja puolen vuoden. Äkkiseltään luvut voisi tulkita haurastuvan parlamentarismin tai levottoman poliittisen tilanteen aiheuttamiksi.

Näin ei kuitenkaan ole. Yksikään hallitus ei ole kaatunut välikysymykseen eikä kertaakaan ole päädytty poliittiseen pattitilanteeseen. Oikeastaan päinvastoin. Kesken kauden eronnutta hallitusta on pikaiseen seurannut uusi hallitus lähes identtisellä ohjelmalla ja kokoonpanolla. Lukuun ottamatta vaihtunutta pääministeriä.

Pääministeriltä vaaditaan työssään paljon. Ja hänen henkilönsä on jatkuvan tarkkailun alla. Hallituksen keulakuvana hän jää näkyvimmin vastaamaan yleisölle ja omilleen ratkaisuista, jotka eivät aina kaikkia miellytä. Jos samalla suosio tai kannatus heikkenee, paineet kasvavat. Yksittäinen virhe tai epäonnistuminen voi ne laukaista.

Kiinnittäisin jälleen huomiota siihen, että hallitus toimii kollegiona. Siitä, mitä yhdessä päätetään, yhdessä vastataan. Tämä kiistaton yhteisvastuu on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta sen muistaminen voi sekä keventää pääministerin taakkaa että rohkaista häntä toimissaan.

Politiikassakin tarvitaan työrauhaa. Poliittista draamaa syntyy hetkessä, politiikan tulokset ottavat aikansa.

* * *

Suuri uhka on ilmastonmuutos. Korjataanko se? Työkaluja on, mutta onko niiden käyttäjiä? Jokainen on asettanut tavoitteita, Suomi ihan kärkipäässä. Se on hyvä. Mutta tavoitteet eivät ole vielä tekoja.

Harva edes meillä tuntee termiä ”Helsinki Principles” – Helsingin periaatteet. Ne ovat tavoitteita lähempänä konkretiaa. Alle vuosi sitten Suomen johdolla joukko valtionvarainministereitä – nyt heitä on jo mukana yli 50 – sopi, että kaikissa budjetti- ja investointihankkeissa otetaan huomioon ilmastovaikutus. Samankaltaiset ajatukset leviävät nopeasti myös suuryritysten piirissä.

Muutos lähtee suurista: valtioista ja jättiyhtiöistä. Mutta mekin, pian kahdeksan miljardia enemmän tai vähemmän kuluttavaa ihmistä, olemme yksi suuri vaikuttaja.

* * *

Epävakaa maailmantilanne ei osoita rauhoittumisen merkkejä. Alati monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa oman ulkopolitiikkamme vaatimustaso nousee.

Suomi tekee ulkopolitiikassaan voitavansa rauhan, vakauden ja pitkäjänteisyyden eteen. Ajamalla laajempaa yhteistä hyvää kannamme omaa vastuutamme maailmasta ja edistämme samalla Suomen omaa etua.

Viime kädessä jokainen on kuitenkin oman onnensa seppä. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan selkeä lähtökohta tulee edelleen olla oman asemamme turvaaminen. Sitä ei kukaan muu tee.

* * *

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljännesvuosisata liittymisestämme Euroopan unioniin. EU on Suomelle yhä tärkein taloudellisen hyvinvoinnin ja vakauden lähde.

Erityisen merkittävänä pidän, että eurooppalainen turvallisuuskeskustelu vihdoinkin etenee. Yhteistyö on toki yhä alkuvaiheessaan, mutta meidän etumme on, että se jatkuu.

Voimistuvan suurvaltakilpailun keskellä uusi EU-komissio on halunnut luonnehtia itseään ”geopoliittiseksi”. Hyvä niin. Vain vahvana unioni voi toimia tasavertaisena voimaansa korostavien Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän rinnalla.

Eurooppa on kyllä jo suurvalta kaupan, talouden, tieteen ja teknologian aloilla. Nämä alat voivat hallita huomisen geopolitiikkaa. Osana Eurooppaa olemme tässäkin mukana.

* * *

Tulevaisuuteen ihminen on aina uskonut. Ollut vähän väliä väärässä, sitten korjannut. Ja onnistunut.

Toivotan teille kaikille onnellista alkanutta vuotta ja Jumalan siunausta.

Presidentti Niinistön puhe ei yllättänyt. Se oli hyvä puhe oikeasta asiasta. Se oli myös syy siihen, miksi yli 90 % meistä pitää häntä hyvänä presidenttinämme. Kun liasta ja bakteereista 99 % puhdistuu, se viimeinenkin prosentti voi huonosti, kertoi takavuosien mainos. Huonosti voiva osa kansaa on kuitenkin nyt enemmän kuin prosentti ja sen eteen riittää töitä hallituksillamme. Menetetty vuosikymmen on kuitenkin takana ja tuleva on varmasti parempi. Tämä ei tarkoita sitä, että näkökulmien erojen tulisi kadota, päinvastoin. Keskustelun ylläpito ja uudet ideat ja korjaukset edellyttävät aina myös uutta näkökulmaa, enkä ole vielä kohdannut tohtoriksi väittelijää, etteikö hänellä olisi virheitä hakevaa vastaväittäjääkin. Väittely siis jatkukoon tieteen sisällä ja sitä popularisoidenkin. Pakotettu yksimielisyys kun veisi meidät suuntaan, joka olisi sairas ja näkisimme kaduillamme pian samaa kuin tänään Kiinan liepeillä, tai missä tahansa totalitaarisessa valtiossa. Suomen vaihtuvat hallitukset menneen vuosikymmenen aikana eivät todellakaan tuoneet korjausta edellisen työhön, kuten presidentti, aivan oikein, on havainnutkin. Jatkoivat vanhan työtä joskus vain pääministerin vaihtaen tai puolue hajottaen kahtia. Uutta kuitenkin haetaan ja keskustelun tyyli on sekin korjautumassa. Jos yksi prosentti siinä ei saa ääntään kuuluviin, se voi olla myös innovaatiorakenteen tärkein prosentti. Aluksi heitä, innovaattoreitamme, on aina vain yksi henkilö. Hän joka sytyttää valon ja muut vain työskentelevät tässä valossa. Tosin tällainen tapaus on hyvin harvinainen. Harvojen herkkua. Etenkin nyt kun kaikki tapahtuu nopeasti, reaaliaikaisesti, tällaisten tapausten haku on hankalaa, mutta ei enää mahdotonta. Se on hyvä muistaa samalla, kun pohdimme kuinka ikääntyvä kansakunta on aina konservatiivinen, ja idealisti vanhus on koominen kohdattava, siinä missä kyyninen nuori ihminen surullinen ilmiönä. Se miten he keskustelevat keskenään, on tänään usein raskasta seurattavaa, mutta kuuluu moniääniseen mediayhteiskunnan elämään sekin. Mielensä pahoittajat ja radikaalit ryhmät ovat usein saman kuplan yhteistä moniäänistä elämää, jonka elämän tukahduttaminen on ikävintä juuri suurelle enemmistölle, sekä sen usein hiljaiselle ja viisaalle elämälle. Siinä viisaat puhuvat vaikenemalla. HYVIÄ KUULIJOITA KUN ON AINA ENEMMÄN KUIN HUONON PUHEEN PITÄJIÄ. Demokratiassa taas ratkaisee enemmistö. Se ei saisi olla vain niskalenkki vähemmistön oikeuksista. Tämä on vapaan sanan ja sen pyhyyden suuria puolustettavia yhteisiä tehtäviämme, arvoja ja normeja, perustuslakiin kirjattuja. Viha tunteena ja dramaattinen mediamme vallan käyttäjänä, viihteenämme, politiikan pirstaleisuus, yhteisvastuu, ovat osa draamaa, johon toistemme kunnioittaminen ja yhteiskuntarauha lopulta perustuvat. Asiat kiistelevät, eivät ihmiset.