On 19 Feb, 2020 0 Comments

Gallup kertoo perussuomalaisten vakiintuneesta kannatuksesta ja vain pienistä muutoksista puolueittemme välillä. Kun muutokset ovat puolen prosenttiyksikön luokkaa ja virhemarginaali 2 % molempiin suuntiin, ainut uskottava tulkinta on perussuomalaisten kannatuksen pysyvyys omalla 22-23 %:n tasolla ja muiden puolueitten 11-12 % (keskusta, vihreät) tai 16-18 % (demarit, kokoomus) välillä lukuun ottamatta pienpuolueita 3-5 % (rkp, kristilliset) tai 7 %:n (vasemmisto) tuntumassa.

Tulkinta poliittisen kentän jyrkästä jakautumisesta kahtia on virheellinen. Ei ole vihreää suurta kansallista puoluetta (11-12 %), joka saisi valtavan kannatuksen. Sen sijaan on talousvasemmisto, jonka kannatus on vuosikymmenien saatossa kuihtunut (sdp ja vasemmisto 20 %) ja se hakee nyt tukea vihreistä arvoista etelän median taktisena liikkeenä, johon keskusta on mennyt valtapuolueenamme mukaan ja menettänyt valtakunnallisen kannatuksensa muuallakin kuin maaseudulla.

Ei ole enää punamultaa saati kansanrintamaa. Tämä aika ei muistele menneen maailman luokkajakojamme. Sellaista poliittista sosiaalista pääomaa meillä ei ole olemassakaan.

Konservatiivien osuus ja talousoikeisto on samalla kaiken aikaa kasvanut ja nyt sitä edustaa puhtaimmillaan etenkin perussuomalaiset. Puoluetta äänestetään niin maalla kuin kaupungeissa, miehet ja naiset sekä nuoret ja varttunut suuri ikäluokkamme. Se on oman aikamme johtava puolue mutta myös ideologinen ykkönen. Se on hyväksyttävä ja pulinat pois.

Puolueen leimaaminen populistiseksi äärioikeistoksi alkoi jo Veikko Vennamon 1970-luvun vuosinamme. Tuolloin syynä olivat mm. tuon ajan valtava yhdyskuntarakenteellinen murros, suurten ikäluokkien muutto taajamien ohella Ruotsiin sekä kaupungistuminen että kaupunkilaistuminen sen sosiaalisena ilmiönämme. Emme elä uudelleen tuota aikaa vaikka Helsinki kasvaisikin. Demografiset, väestölliset, ilmiöt ovat nyt kokonaan muuta kuin tuolloin. Samoin talousmaantieteelliset ja sosiologiset ilmiömme.

Kekkosviha oli sekin osa tätä samaa ilmiötämme. Se oli kokonaan eri ilmiö eikä sovi alkuunkaan oman aikamme kuvaukseen yhteiskunnallisten suurten murrosten vuosistamme ja globaalista maailmasta silloin ja nyt eläen. Timo Soini käytti tätä virhettä tulkintana hyväkseen. Ei sen ihmeellisempää. Sosiaalista mediaa hän ei ymmärtänyt lainkaan.

Kari Suomalaisen puolueittemme stereotypiat äänestäjineen 1970-luvulta eivät sovi 2020-luvun Suomeen muuna kuin viihteenämme, jota valtaosa ei ymmärrä lainkaan digiajan medioittemme Suomessa. Diagonaalia puusuksilla hiihtävä suomalainen on ladulla vieras ilmiö menestyäkseen maailmalla vuonna 2020 norjalaisten menoa ihmetellen. Ei raha kaikkea selitä.

Menetimme kokonaisen vuosikymmenen tämän virheen seurauksena ja paikallista mediaa lukien, sinne kirjoitellen kun valtaosa jo luki sosiaalista mediaamme. Matti Nykänen oli tuon ajan ilmiöistämme näkyvin ja surullisin. En muista kirjoittaneeni hänestä oman mediaani yhtään artikkelia. Mitä kiinnostavaa hänessä oli pois lukien perinteisen median tapa tehdä uutisiaan ja tyhmentää lukijoitaan.

Kokoomuksen liberaali siipi pitää puoluettaan pienenä (17-18 %) niin ikään etelän medioitten tuotteena ja tyyppiesimerkkinä Helsingin kaupungin johto. Se on rasite puolueen uskottavuudelle verrattaessa sitä perussuomalaisiin, joka kerää ääniä nyt joka suunnalta ja kannatus samalla vakiintuu.

Kyse ei ole lainkaan populismista muussa kuin etelän median omassa vihreässä kielenkäytössä hakien näin tukea vanhalle vasemmistolaiselle sosialismilleen poliittisessa populistisessa pulinassaan. Se on liki liikuttavan surkuhupaisaa näytelmää ja teatteria etsiä nostalgisesti menneen maailman kadotettuja juuriaan. Forssan kaltaisessa taantuvassa työläiskaupungissa, sydänhämäläisen maaseudun puristuksessa, ilmiöllä on jopa syvän teatraalisia taipumuksia muuttua 1930-luvun Suomeksi.

Perussuomalaisissa vasemmistolaista toimittajaa ärsyttää etenkin konservatiivin porvarin leimasin ja viha kartanokokoomuslaista heistä hakien. Se on ikivanha ilmiönä Hämeessä. Jo Kari Suomalaisen aikanaan tekemä stereotypia. Stereotypiat ovat juuri karkeita menneen maailman yleistyksiä valtaa jaettaessa. Komiikka ja viihde ei ole sama asia kuin tieteellinen totuus ja sen kertoma oman aikamme sosiaalisen median talous ja strategia.

Vielä suurempi virhe on nähdä puoluekenttämme pirstaloituminen rinnan sen polarisoitumisen kanssa. Toinen kun on valittava, ei toki molempia medioissamme. Puoluekenttämme on ollut aina tekopeliä ja teennäinen, muualta lainattua ja siten pirstaleinen. Jokainen suurempi puolue on ollut jakautunut ainakin kertaalleen kahtia.

Sen koomisuus on historiallisena tulkintana ahdistavaa seurattavaa. Ellei sitten näkisi sen Kari Suomalaisen tapaista surrealistista taustaakin. Siinä surrealismi vaihtuu lopulta surkealismiksi. Suomalaiseksi elämäksi ja sen lähihistorian aikana tapahtuneeksi muutokseksi, jossa Helsingissä vielä ajokortin hakiessani 18 -vuotiaana sattui kuolemaan johtaneita onnettomuuksia liki päivittäin ja tänään ei joka vuosi yhtään.

Sen selittely onnistuu vain katsomalla peiliin. Liikenne kun on valtavasti vilkastunut ja väkeä on Helsingissä tungokseen saakka. Muutos on siten yksilötasoinen, ei yhteiskunnallinen ensinkään. Laki on sekin muuttunut ja sen rikkomisesta seuraa sanktiot. Yksilö seuraa näitä seuraamuksia.

Näin myös poliitikkomme Lauri Tarastin, lahjomattoman miehen, kertoessa mikä piinaa suomalaista huippu-urheilua. Laki ja sanktiot puuttuvat. Puuhastelijat pois harrastelijoina huippu-urheilijan ammattia hoitaen lapsesta alkaen ja valmentajineen. Sikäli kun heitä pidetään tarpeellisina. Sama koskee poliitikkojamme ammattina, vakavasti otettavana ja arvostettuna. Arvostus nousee kun mukaan tulee laki ja sanktiot, ihmisen elämää suojeleva liikennekuri Helsinkiinkin.