Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Oikein hyvää Valentinen päivää perussuomalaisille.

Luostarinen On 14 Feb, 2020

Eino Leinon “Hymyilevä Apollo” on ystävänpäivän runoksi sopivin suomalaisen kirjoittamana. Toki Leinolta löytyisi muitakin runoja, joita yhdistellen löytyisi sopiva juuri tälle päivälle kirjoitettu lyyrinen teksti. Sitä voisi ehkä höystää parilla muullakin runoilijamme hengentuotteilla. Ei vähiten Tommy Tabermanin lyriikalla.

Valentinenpäivään sopii tänään, vihaisten kirjoitustemme joukkoon, Eino Leinon säkeet hymyilevästä Apollosta. SE kannattaa opiskella ulkoa. Itse tein sen jo lapsena ja lausuin usein maailmalla. Joskus myös englanniksi. Etenkin tupailloissa se oli toivottu ja Savossa sekä Karjalassa, laulumailla tunnettu lapsesta alkaen. Kuuluu taatusti perussuomalaiseen maailmankuvaan.

Hymyilevä Apollo

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein

ja äiti mun ymmärsi heti.

Hän painoi suukkosen otsallein

ja sylihinsä mun veti:

“Ken uskovi toteen, ken unelmaan, –

sama se, kun täysin sa uskot vaan!

Sun uskos se juuri on totuutes.

Usko poikani unehes!”

Miten mielelläin, niin mielelläin

hänen luoksensa jäänyt oisin

luo Tuonen virtojen viileäin,

mut kohtalot päätti toisin.

Vielä viimeisen kerran viittasi hän

kuin hän vain viitata tiesi.

Taas seisoin ma rannalla elämän,

mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,

niin saatte te vasten suuta!

Nyt raudasta mulla on jänteret,

nyt luuni on yhtä luuta.

Kas, Apolloa, joka hymyilee,

sitä voita ei Olympo jumalineen,

ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.

Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee,

Apollo saapuu ja hymyy.

Ja katso! Ukkonen vaikenee,

tuul’ laantuu, lainehet lymyy.

Hän hymyllä maailman hallitsee,

hän laululla valtansa vallitsee,

ja laulunsa korkea, lempeä on.

Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,

niin lemmi! – ja aavehet haihtuu.

Kun murheet sun sielusi mustaks saa,

niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu.

Ja jos sua häpäisee vihamies,

niin lemmellä katko sen kaunan ies

ja katso, hän kasvonsa kääntää pois

kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?

Ketä voita ei lemmen kieli?

Sitä kuulee taivas ja kuulee maa

ja ilma ja ihmismieli.

Kas, povet se aukovi paatuneet,

se rungot nostavi maatuneet

ja kutovi lehtihin, kukkasiin

ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.

Kas, hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell’ on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,

mulle armosi kultaiset kielet,

niin soittaisin laulua sovinnon,

ett’ yhtehen sais eri mielet.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää.

Mut laulukin syömiä selittää

ja ihmiset toistansa lähemmä vie.

Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää

niitä voimia hyviä voisi!

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Tääll’ on toki tilaa kaikillen.

On ketoja auran kääntää,

on lehtoja laulella neitojen

ja saloja sulhojen vääntää.

Kas, lempi se maailman levittää.

Oi, ihmiset toistanne lempikää

ja kohti taivasta tavoittakaa!

Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,

mut taivas on suuri ja laaja

ja taivas on kuultava korkeuttaan

ja taivas on tähtinen, taaja.

Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,

on jokaisella se sielussaan,

ja taivas on rauha täytetyn työn.

Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks

elon pitkillä pientaroilla,

niin aitaa sarka ja aitaa kaks

ja onnes sa löydät noilla.

Ja maailma kuinka se muuttuukin,

käy elosi päivään tai pilvihin,

niin yksi, yksi on varma ain:

työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantelo kautta maan,

soi soittoni kodasta kotaan,

niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan

kaikk’ kutsuen suurehen sotaan!

Oi, kaikuos kauniisti kantelein,

oi, helise hellästi sydämein,

oi, sykkiös kerrankin päivähän päin

työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on:

“Tässä talossa tehdään työtä”

Se talo on pyhä ja pelvoton

ja pelkää ei se yötä.

Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,

kun vaan se työtä on oikeaa

ja kun sitä palkan et tähden tee!

Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee

ja tekijän terveydellä,

työ himoja huonoja hillitsee

niin puhtaalla sydämellä.

Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!

Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön

ja nuorena, vankkana nousevi hän

taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää,

kun raatajan ilta raukee!

Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,

kun työmiehen hauta aukee!

Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,

kun loppuvi raatajan rauhattomuus

ja päättyvi pitkä päivätyö!

Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan

ja toinen toista kiittää,

mut laulajalla yks usko on vaan

ja hälle se saapi riittää:

Min verran meissä on lempeä,

sen verran meissä on ijäistä

ja sen verran meistä myös jälelle jää,

kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen,

kun löydy ei tietä mistään:

On työtä tehtävä jokaisen.

Puu tutaan hedelmistään.

Se usko, ken sitä ei opeta,

sitä uskoa täällä ei tarvita,

se on uskoa usmien, haamujen,

ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme

ja missä on matkamme määrä?

Hyvä että me sitäkin tutkimme.

Ei tutkimus ole väärä.

Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:

Me olemme kerran nyt päällä maan

ja täällä meidän on eläminen,

miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla

ja kynnämme suurta merta.

Me synnytettiin vaivalla

ja vaivalla kuolemme kerta.

Mut se, mikä siinä on välillä,

se olkohon lämpöä, lempeä!

Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,

käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,

kun oikein me aattelemme.

Vaikk’ elämme kaikki me päällä maan,

niin maassa tok’ kiini emme.

Tääll’ onhan niin paljon muutakin

kuin multaa, on kaunista, kultaakin,

kun oikein, oikein me etsimme vaan.

Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet

niin kauniisti rantoja kaulaa!

Oi, kuunnelkaa, miten lintuset

niin kauniisti lehdossa laulaa!

Oi, ootteko nähnehet illan kuun

ja kuullehet kuisketta metsän puun,

min ylitse valkeat hattarat

suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet

pään kesäistä nurmea vastaan,

kun heinäsirkat on helisseet

ja raikunut laulu rastaan?

Sinikellot tokko ne keinuivat,

lepinkäiset tokko ne leijuivat,

ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? –

Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan

te aamulla järven rantaan,

kun aurinko noussut on aalloistaan

ja paistanut valkosantaan?

Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,

sumun keskeltä nousiko seijastuin

sadun saaret, niemet ne terheniset? –

Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet

maan luonnossa maailman Luojan?

Oi, ootteko silloin te löytäneet

yön aaveilta armahan suojan?

Ja ootteko silloin te itkeneet

ja hyviä olleet ja hymyilleet,

oi, ootteko silloin te lempinehet? –

Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet

sitä tyttöä tummatukkaa

ja ootteko silloin te rakastaneet

joka puuta ja joka kukkaa?

Ja oliko veli joka ihminen?

Ilo loistiko silmistä jokaisen?

Ja oliko kaikilla kasvoillaan:

Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,

se kaikkia rakastaapi.

Ken kerran voi itsensä unhoittaa,

se unten onnen saapi.

Ken kerran itse on onnellinen,

se tahtois onnehen jokaisen

ja antaa ja antaa ja antaa vaan

oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei,

sa jolle lempesi annoit!

Hän antoihan sulle elämän

ja kuvaa sa kaunista kannoit.

Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas,

niin kulkeos riemulla kuolemaas

ja julista virsillä Jumalaa,

kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojani armollinen

joka hetkestä, jonka ma elin,

kun annoit sa ruumihin tervehen

ja syömen mi sykähteli,

kun annoit sa tervettä kättä kaks,

kaks silmää sieluni ikkunaks,

ja hengen herkän ja avoimen

joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,

kun annoit sa kodin hyvän,

soit äidin niin hellän ja herttaisen

ja taaton niin tarmoa syvän,

kun annoit sa myös pari ystävää

ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,

ja annoit sa armahan isäinmaan,

jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen,

kun laulun lahjan sa annoit,

kun riemut ja murheet lapsosen

näin sävelten siivillä kannoit,

sen sulta, sulta ma yksin sain

ja sulle siitä mä vastaan vain

ja leiviskästäni tilin teen,

miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain!

Halo aaltoja laulajan haaksi!

Käy purjehin täysin ja pullistuvain,

jätä välkkyvä jälki taaksi!

Ja vaikka mun nuorena laineet vei,

niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,

joka upposi laulujen laineisiin

ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein

ja sen lempeä lainehet laulaa

ja kanssa Vellamon impyein

se aikojen aalloilla kaulaa.

Oi, viritä virtesi, nuori mies!

Voi, pian se riittyvi rinnan lies

ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.

Anna kanteles kajahtaa!

Hymyilevä apollo englanniksi:

https://linguafennica.wordpress.com/…/smiling-apollo-hymyi

Tekstin aiheet:

Tähän kirjoitukseen ei voi jättää kommentteja