On 23 Sep, 2020 0 Comments

Tänään puhutaan jälleen kiusaamisesta kouluissa. Toki sitä tapahtuu myös työpaikoilla ja kotona, kaikkialla. SE on siis osa sivilisaatiomme kulttuuria ja sellaisena hyväksytty silloin, kun noin 10-20 % lapsista joutuu sen kohteeksi päivittäin. Miten tämä on mahdollista? Sivistysvaltiossamme. Olemme vaatineet kiusaamiselle nolla toleranssia.

Kiusaaminen kuuluu osana yhteiskunnan hyväksymiin ja myös lapsille siirtyviin toimitamalleihin. Käsite “kiusaaminen” on kovin vaatimaton ilmaisu teolle, joka on rikollinen ja johtaa myös sellaisiin seuraamuksiin, joita rikoslaki edellyttää. Tämä koskee luonnollisesti myös työpaikkojamme ja sitä sosiaalista kenttää, jossa lapsemme kasvavat. Se ei voi toteutua erillisenä osana kouluissa ja olla sallittua koulujemme ulkopuolella.

Ilmiö on yhteiskunnallinen ja siten osa sivilisaation sosiaalista pääomaa ja hyväksyy tai hylkää kiusaamisen. Ei sen ihmeellisempää. Tässä “evoluutiossa” on tapahtunut ennenkin valtavia muutoksia käyttäytymisessämme muutaman vuosikymmenen aikana. Näin lukien vaikkapa lakitekstiä ja siellä annettuja rangasituksia sekä kovasti muuttuneita arvostuksiamme. 

Kun rikosta seuraa rangaistus, sen pelko on samalla viisauden alku. Sanktioiden puuttuminen teki jopa kansanedustajien työstä ja vaaleihin osallistumisesta, löperöä lakia rikkoen, takavuosina suomalaista käytäntöä vaalirahoitusta hakien. Lauri Tarasti ei voi olla ainut uskottava ja lahjomaton henkilö Suomessa korjaamaan käyttäytymistämme. Olkoonkin että hän on henkilönä jokaisen meistä arvostama.

Kun aikuiset edustajinamme eivät muuta käyttäytymistään ilman sanktioita, miksi pienet lapset menettelisivät toisin? Kyse kun on sivilisaatiosta ja sen omaksumista käyttäytymistavoista, normeistamme. Ihan peruskauraa yhteiskuntatieteittemme historiassa.

Kyse on arvoista ja normeista sekä laista, jota myös noudatetaan tai kärsitään sen osoittamat tuomiot, sanktiot. Kun kiusaaminen on kovin lepsu käsitteenäkin, sitä on turha pyrkiä karsimaan sellaisten toteuttamana, joita yhteiskuntamme toisaalla myös palkitsee. Teemme päivittäin jokainen noin 60 000 päätöstä ja yhdessä niiden on oltava edes jossain määrin samansuuntaista normistoa ja arvoja kunnioittavaa. Liikennekulttuurimme on sekin parantunut muutamassa vuosikymmenessä merkittävästi samalla kun sen määrä on valtavasti lisääntynyt. Sanktioiden rinnalla täytyy olla myös kulttuurinen muutos, arvojen ja normien yhteistä kulttuuriamme. 

“Elämä on kovaa ja parhaiten menestyvät tyypit, joilla on tähän hankitut eväät.” Näillä opeilla “kova elämä” on myös sanktioita, jossa kouluhäiriköt viedään paheksuen osaksi sellaista normistoa, suomalaista sivistysvaltiota, jonka toisessa päässä on myös tätä tukeva moraali ja lait sekä ikävältä kuulostavat rangaistuksetkin. Häpeäpaalut kirkon edustalla eivät tällaisia keinoja kuitenkaan ole saati inhimillinen julmuus. Kiusaaminen kulttuurinamme kaipaa muuta herättelyä ja keinoja, joita sivistysvaltio parhaimmillaan edustaa maailman onnellisimpana valtiona.

Lepsuilu ja löperöt lait eivät vie sivilisaatiota haluttuun suuntaa, joka on ollut jo kauan nolla toleranssi kiusaamisessa. Kiusaaminen, nyt liian löperö käsitteenä, on ensin myös määriteltävä ja sitten tehtävä siitä rikos sanktioineen. Ilman selkeää yhteistä suuntaa ei ole myöskään sellaista muutosta, jota sivilisaatiossa nyt odotetaan myös meiltä vanhemmilta. Me muistamme omasta lapsuudestame ja työpaikoilta liiankin hyvin, miten ilmiö syntyy ja kuinka sitä yhteisön sisällä tuetaan. Sen jatkuminen ja sukupolvelta seuraavalle toistaminen on lopetettava ja alkaen tästä, sähköisen viestinnän kielestä ja sosiaalisen median tavasta ylläpitää tuomittavaa kulttuuria.