Tapanani on ollut jakaa vuoden lopussa mediapalkinnot. Mennyt vuosi oli erityisen kiintoisa juuri median kautta se kokien. Vuotta 2015 voisi pitää etenkin mediayhteiskunnan suurten tunteiden ja kärjistysten vuotena, jossa mediasota vei meitä kohti pelkomedian saarekkeita. Mielipiteet kärjistyivät Suomessa etenkin vaalien alla. Tunteiden yhteisöviestintä vei vesille, jossa viestintä muuttuikin yllättäen tunteiden käsittelyksi tai manipuloinniksi.

Vaalivuotta luonnehtii toki aina hektinen journalismi mutta nyt se kärjistyi myös hyökkäykseen sananvapautta vastaan. Satiirilehti Charlie Hebdon oli muistutus journalistisen työn vaaroista ja myöhemmin Ranska koki uuden eurooppalaista yhteiskuntaa järkyttäneen terrori-iskujen sarjan. Samalla monimutkaisen maailman tuskan selittäminen vaati toimittajalta kokonaan uutta vaivannäköä ja oman maailmankuvan sekä uskomusten testaamista. Kuka kertoo ja mitä tällaisista teoista ja kenen kertomusta seurata? Julkimon twiittejäkö vaiko Apple-yhtön jättimäistä sisältötarjontaa?

Mennyt vuosi toi esille uudella ja usein loukkaavalla tavalla erilaisten yhteisöjen poikkeavat mielpiteet ja myös niiden julkisen paheksunnan. Syntyi sisäänpäin kääntyneitä yhteisöjä, joissa ihmiset tekivät itse uutisensa ja usein samanmielisten saarekkeiden mediansa. Kaikkia perinteisiä instituutioita epäiltiin ja tekonologiaan suhtauduttiin torjuvasti. Puolueet ja poliitikot saivat epäilevän, kuuntelevan ja usein vihamielisen Suomen ja sen median vastattavakseen. Politiikan pelisäännöt pantiin kokonaan uusiksi silloin, kun oma sivustokin muuttui identiteettivarkauksien kautta mediaterroristin pelivälineeksi.

Suuretkaan mediayhtiöt ja globaalit jätit teivät voineet hallita näiden pitkälle kehitettyjen ja sofistikoitujen hyökkäysten virtaa ja ulottumista myös kybersodan ja hybridisodan, pelkomedian saaristoon, syrjäisenä pidettyyn Suomeen. Näin verkkomedioita jouduttiin sulkemaan ja keskustelu lainehti informaation luotettavuudesta infosotaan, jossa etenkin pakolaisteema vei valtamediat tiukille journalismissaan. Epäilevä, kuulusteleva, jankkaava tivausorgio itseisarvona ohitti olemattoman uutisen merkittävyyden.

Salakavala informaatiovaikuttaminen on ilmiö, jota on tärkeä ymmärtää. Muodikkaat hybridi- ja kybersodan välineet liitettiin informaatiosotaan. Siinä alkoi näkyä merkkejä, jossa pyrittiin leimaamaan ihmisiä ja tätä kautta myös kaventamaan meille arvokasta sananvapauttamme. Etenkin suhtautuminen itään sai takavuosien liki topeliaanisia piirteitä, syntyi stereotyyppejä ja mediaviestit punnittiin jälleen kerran osana isänmaan etua ja sen toteutumista. Venäjä-kortti tuli jälleen leimaamaan poliittista vastustajaa epäisänmaalliseksi. Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa mukaan tuli tuttu kansallinen sisällissotamme informaatiosodan osana. Näiden sotien lopettaminen olisi varmasti kaikkien yhteiseksi eduksi.

Suomessa käynnistynyt vihapuhe vaikutti pakolaiskeskustelussa vaalien taktisiin valintoihin, jossa mölyävän trollilauman rinnalla oli mukana asiantuntijoita ja yhteisen ymmärryksen löytäminen oli tärkeämpää kuin monimutkaisen maailman oivallus. Kun ihmiset kaipasivat tunteiden ja kärjistysten rinnalle autenttisuutta, kansa sai lopulta juuri sitä mitä se sattui klikkaamaan ja jonka se oli itse Facebookiin luonut. Siinä Topeliuksen tarkoittama ”kansa” heimoineen oli kadonnut ja mediayhtiöt kävivät keskenään rajua pudotuspeliä. Minä ja sen lähipiiri taisteli siinä hallitsevan mediyhtiön tarjoamassa kentässä. Osa meistä kääntyi sisääpäin ja osa taas haki ”startuppeja”, avoimia verkkoyhteyksiä ja he loivat uutta mediakultuuria.

Politiikan kulttuurissa tämä johti uudenlaiseen heräämiseen jo asioiden valmisteluvaiheessa. Asiat nähtiin myös uudessa hallituksessa jatkumona, joissa tulee uusia käänteitä ja päivityksiä. Jos poliitikolla oli tässä prosessissa kiire, oli se kyllä myös toimittajalla, ja tälle kehitykselle voisi antaa kuluneen vuoden mediapalkinnoista kirkkaimman. Tässä politiikan toimittajat joutuivat keskelle uudenlaista mediapeliä, jossa hallitus muutti myös päätöksenteon tapojaan. Kun hallitus ei itse joko kykene tai halua viestiä perinteisellä tavalla, journalismin tehtäväksi jää avata, mistä oikein on kyse. Heikot signaalit on havaittava ja täällä etenkin massamedian merkityksen jatkuva väheneminen. Suurille jää edelleen varmennetun tiedon tarjonta, mutta se rapautuu reunoilta, eikä sen tule puuttua pieneen ja usein yhteen asiaan sirpalemediassa. Ne ovat hajallaan internetin mediaympäristössä ja niiden kokoaja voi olla mediatalon rinnalla yhtä hyvin kuka tahansa somettaja.

Matti Luostarinen