Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Margofobiaa kärsivä kansa

Demarit kertoo olevansa maan suurin puolue hetken ja etenkin silloin kun ääniä jaettiin vanhainkodeissamme. Suurin voi olla viikkoa paria ennen vaalipäivää ja pulinat pois, ennakkoääniä laskettaessa.

Tosin se suuruus syntyi marginaalien kautta ja äänillä, jotka annettiin vanhainkodeissa. Varsinaisen vaalipäivän äänissä demarit oli kolmas. Perussuomalaiset selvä ykkönen. Kuten on gallupeissakin. Niihin kun ei vastailla vanhainkodeissamme ja avustajan välikäsien kautta ja eilisen päivän muistilla. Lähimuistia kun ei ole ikääntyvillä ihmisillä ole lainkaan.

Etenkin demareitten ja keskustan kannatus laskeekin rajusti, kun mennään vaalipäivän ääniin ja tämän hetken tekoja muistelemaan. Niitä kun ei ole hyvä muistella, juuri hallituksessa istuneena.

Demareitten ja keskustan alamäki selittyy suurelta osin tällä ilmiöllä. Neljän vuoden aikana näitä ääniä katoaa liki neljännesmiljoona luonnollista tietä, kuoleman kautta. Uusia ei tule samaa määrää tilalle nuorista. Ovat siis menneen maailman puolueitamme. Luonnollinen uusiutuminen tapahtuu siten uusien puolueittemme avulla. Elämme reaaliaikaisessa “minulle tässä ja nyt” -maailmassa.

Ikääntyneet kuitenkin roikkuvat vallassa ja siis politiikassa yli normaalin eläkeiän. Kausia tulisi rajoittaa kahteen, enintään kolmeen eli 12 vuoteen. Presidenttimme esitti tätä samaa omalla kohdallaan. Kaksi Yhdysvaltain presidentin nelivuotiskautta riittäsi vallan hyvin, laskeskeli Sauli Niinistö kohdallaan.

Näin vaihtuvuus vaatisi myös nuorentamista ja uusien oppien siirtymistä lainsäädäntötyöhönkin ja puolueittemme uusiutumiseen. Nyt se on hidas ja kömpelö sekä median vietävissä, teatraalinen ilmiönä. Tehokkuus puuttuu. Nuorten tuoma luovuus, innovatiivisuus ja nopea reagointikyky sekä viimeisimmän tiedon käyttö jää ikääntyneitten pokkurointiin. Me todellakin vanhenemme heti 25 ikävuoden jälkeen ja se on hyväksyttävä. Vanheneminen ja dementoituminen näkyy ja kuuluu etenkin juuri politiikassa.

Maailman onnellisimman maan historiassa on hetkiä, joita on mahdoton ymmärtää, elämättä maailman onnellisimmassa valtiossa. Sellainen kunnia on kiusallista, jossa ujo ja vaatimaton, maailman reunalla asuva kansakunta alkaa olla kaikkien seuraama ja muka onnellisinkin. Pragmaattinen ja periluterilainen vaatimattomuus ei oikein voi sietää tällaista rehvastelua. Jo toinen kausi samaa paikkaa pitäen on kiusallista. Eikö sen voisi jo osoittaa vaikka Latvialle tai Liettualle, Puolakin on ihan hyvä Unkarista nyt sukulaiskansanamme puhumattakaan.

Ruotsia ei voi pitää maailman onnellisimpana maana mistään hinnasta eikä Venäjää. Takavuosien maantiedon oppikirjat osaavat kertoa myös muista maista ja kansoistamme sellaista, ettei niitä kuulu kenenkään valita tähän onnellisimman maan kohtalon jatkajaksi Suomen jälkeen.

Kukaan ei halua olla Suomessa jotain äärimmäisen ensimmäistä. Sitä kutsutaan margofobiaksi, äärikammoksi. Jukka Ukkola, Suomen Kuvalehden pakinoitsija, on ajatellut sen liittyvän myös tapaan istua äärimmäisen oikealla tai vasemmalla. Siitä syntyy pelko pudota jonnekin.

Moni onkin pudonnut eduskunnasta ja halunnut mahdollisimman keskelle, nyt Rkp. Maailman onnellisin valtio on sekin jotain lopullista. Siitä ei voi muuta kuin tulla alaspäin ja mitä korkeammalla olet, sitä hurjempaa on tippuminen. Siinä puolueen ja kansakunnan tippumisen vauhti ei tapa vaan se äkkipysäys pohjalle. Se joka luulee että huipulla tuuli, ei ole pohjalla käynytkään. Kysykää vaikka Timo Soinilta ja Siniseltä puolueeltamme.

Niinpä Ukkola neuvookin poistamaan eduskunnastamme reunat. Malliksi käy sdp, jossa reunat ovat kaukana, katto korkealla. Oletteko kuulleet ketään nimitettäväksi ääridemariksi tai äärikepuksi? Kantakirjakepu on taas toimittajalta rumasti sanottu ja sillä loukataan myös karjaa.

Niinpä Ukkola kehotta harkitsemaan kaksikamarista eduskuntaa, parvella istumista ja reunapaikkojen jättämistä tyhjiksi. Hän puhuu myös parviälystä ja vuoroistumisesta. Moni kun viihtyy paremmin eduskunnan kahvioissa.

Lisäksi mallia voitaisiin ottaa lentokoneista, jossa paikat myös hinnoitellaan. Mitä keskemmällä, sitä kalliimpi jakkara.

Sen sijaan en suosittele Ukkolan suosimaa sylikkäin tapahtuvaa istumista ja sen seuraamista televisioistamme vastakkainasetteluna ja rakentavan yhteistyön seurantana eduskunnan täysistunnon aikana.

Kuka ja kenenkä syliin pyrkii ja pääsee on Ukkolan mielikuvituksen tuotetta eikä siitä voi minua syyttää. Pakinan kirjoittajalta pääsee joskus juttu käsistä ja syntyy kerrontaa, jossa arempi kirjoittelija kokee äärikammoa, margofobiaa, pahimmillaan. Mitä mahtoi toimittajan mielessä lopulta liikkua? Median tapa kirjoittaa on usein juuri tällaista, jossa tulkinta jätetään lukijalle. Sitä kutsutaan valemediaksi tai vastuun pakoiluksi, savolaiseksi sanan rieskaksi.

Tähän kirjoitukseen ei voi jättää kommentteja