Suomi on taas kerran todettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Ero muihin Pohjoismaihin on jopa kasvanut. Miksi Pohjolassa elää onnellisia ihmisiä tai kansoja? Ja miksi suomalaiset ovat heistä se syrjäisin ja onnellisin. Yritän kertoa sen lyhyesti ja popularisoiden tiedettä. Kaikkiin kysymyksiin kun suomalaiset eivät vastanneet kuten maailman onnellisimman kansan ihmisten odottaisi.

Onnen tunteita koetaan mm. vain noin sijaluvulla 40 ja muutenkin vastaajat ovat kovasti varovaisia tunteittensa erittelyssä tyyliin: kel onni on se onnen kätkeköön. Moni kokee edelleen joutuvansa onnensa kanssa kadehdituksi tai ehkä jopa ahdistuu huomatessaan, kuinka ihastuessaan joutuukin usein torjutuksi. Mitään ei hypetetä julkisuudessa niin tolkuttomasti kuin rakkautta ja suomalaiselle se on tunteena pettävä ja eri asia kuin ihastuminen, muistutus epäonnistumisesta ja suomalaisesta juhannuksesta, jolloin sataa räntää.

Me liitämme luonnon ja omat emotionaaliset kokemuksemme toisiinsa. Sitä kutsutaan ehdollistetuksi refleksiksi. Koko luomakunta on täynnä ehdollistettuja refleksejä. Se ei ole vain ihmisen tapa oppia ja elää, hakea maailmankuvansa, suuret tunteetkin. Se on osa ikivanhaa perimää, geneettistä kieltämme. Toki on muitakin tapoja oppia mutta tämä on niistä se yleisin. Oivaltaminen on taas harvojen herkkua. Suomi kuvataan yhden asian maaksi. Yksilö voi olla toki paljon muutakin kuin kansakunta.

Kun tyytyväisyyttä elämään mitataan, silloin käytetään tieteessä faktoja. Onni ei ole käsitteenä fakta vaan tunne, emotionaalinen tila. Niinpä kun vaalit nyt lähestyvät meillä on valmiina poliittisia kannanottojakin. Ne ovat syntyneet usein jo lapsuudessamme, tietämättämme. Kuten ehdollistetut refleksit syntyvät. Ahdistumme kun toimimme toisin kuin mihin refleksit ovat meitä ohjaamassa. Aina se ei ole järkevää ja syntyy oheistoimintaa. Kun kanalintu ei ymmärrä, olisiko syytä hyökätä tai paeta, se alkaa kaapia ikään kuin jyviä hakien asfaltilla. Se on oheistoimintaa.

Kun näitä “faktoja” haastetaan, tunnemme olomme uhatuksi ja pelkokerroin aivoissamme herää. Pelkokeskusta ärsytetään usein juuri kun kuuntelemme mielipiteitä, arvoja tai pelkkiä asenteita, jotka ärsyttävät meitä. Syntyy epämiellyttävä ristiriita, konflikti. Maailma on nykyisin täynnä juuri konfliktejamme. Ehdollistetut refleksit ja oheistoiminnat sekä konfliktit on kamala yhdistelmä yksilölle, mutta vielä julmempaa jälkeä syntyy, kun nämä kohtaavat suuria massoja ja niiden hysteriaa.

Mitä tärkeämpi jokin meille heitetty ajatus on poliittisesti, sosiaalisella ja tunnetasolla meitä järkyttävä, sitä tiukemmin pidämme kiinni jo lapsuudessa hankitusta vastakkaisesta näkökulmastamme. Pakenemme sen suojiin ja samoin ajattelevien turvaan, omaan kuplaamme. Tiedämme jo lapsuudestamme, miten se on turvallista ja pelko on monen terroristin aseena siten toimiva. Politiikassa juuri pelko on monen ainut uskottava ase menestyä ja osoittaa, kuinka vastapuoli on sinulle vaaraksi ja vahingoksi. Syntyy konflikteja, ehdollistettuja refleksejä ja oheistoimintaa. Mikään ei näytä etenevän ja sama toistuu aina 20 vuoden välein.

Onnellinen ihminen on avoin uusille näkökulmille vain silloin, kun hän on varma myös omasta itsestään ja identiteetistään. Puolueettomasti emme kuitenkaan voi arvioida omien näkemystemme ja oppiemme vastakkaisia väittämiä, kertoo tutkimukset ja tiede. Loogisiksi väittämämme ajatukset ja maailmankuvat eivät siis olekaan todellisia faktoja vaan emotionaalisia tuntemuksiamme, joskus pelkkiä ehdollistettuja refleksejä ja oheistoimintaa, puuhastelua. Suomessa tosin näitä identiteetistään varmoja ihmisiä on nykyisin jo enemmän kuin koskaan aikaisemmin historiassamme. Se on yksi avainselittäjä onnellemme. Kyse on sivistysvaltiosta ja sen koulutuksestamme.

Vaalit kuitenkin muuttavat kaiken. Jos uudet ajatukset sopivat vanhoihin poliittisiin kantoihimme, maailmankuvaan, voimme ne jopa hyväksyä. Jos niissä on pienikin särö, ontuva argumentti, löydämme sen uudessa poliittisessa liikkeessä paljon helpommin kuin vanhassa ja jo lapsuudessa omaksumassamme. Kun näin kirjoitan, kyse on psykologiasta ja sen tutkimustuloksistamme. Ei sosiologiasta. Palaan siihen myöhemmin. Siellä tulokset kun ovat samaa ilmiötä tukevia, mutta tulkiten vaikkapa yhteisöjä ja kansakuntia. Yhteiskuntatieteet eivät ole psykologiaa eikä mikrotalous sekään makrotalouttamme, vaikka näin poliitikkomme meille usein haluavat väittää. Valtion talous ja velka ei ole sama asia kuin omat rahasi ja velkasi. Meitä huijataan tietoisesti.

Otamme psykologisina olentoina vastaan omaan maailmankuvaamme sopivaa informaatiota. Raskaana oleva nainen näkee ympärillään koko ajan muita raskaana olevia naisia. Uuden Skodan hankkinut näkee Skodia hänkin liikenteessä enemmän kuin aiemmin. Tiedettä tekevä havaitsee oman tieteensä avainteemoja ympärillään jopa nukkuessaankin. Piilotajuntamme alkaa valikoida ja syntyy vahvistusharhojamme. Vahvistusharha on eri asia kuin sijaistoiminta tai ehdollistetut refleksimme.

Sosiaalinen media on täynnä näitä ihmisiä, vahvistusharhasta kärsiviä, ja etenkin nyt vaalien aikaan kiivaillen ja toisilleen kiusaa tehden. Virheitä löytyy vastustajassa, vastapuolessa, omat ovat enkeleitä silloinkin, kun rötöstelevät valheineen, liioittelevat kuin pienet lapset hiekkalaatikolla parkuen. Toki joukossa on myös kana, joka kuopii jyviä asfaltilla, tietämättä, hyökätäkö vai paeta. Taustalla kukko, joka kiekuu tunkiolla. Täysin sokeana soidinmenoistaan poliittisen kiiman käynnistyessä.

Itseään avarakatseisena pitävä poliitikko voi olla omalla kohdallaan täysin sokea lapsi. Palataan siis lapsuuteen. Otetaan vastaan omaan maailmakuvaan sopivaa informaatiota ja harha vain syvenee. Aivomme käsittelevät hyvin nopeasti ja automaattisesti sellaista informaatiota, jonka sisällöstä ihminen on jo valmiiksi samaa mieltä. Soidinmenojen lopussa, kurkien tanssin alkaessa, varpuset katoavat maisemasta.

Niinpä kokenut poliitikko käyttää kieltä, joka on kuin lapsipsykologian alkeistamme nettiin eksyessään ja trollejaan kouluttaen. Mainostoimistot ovat tätä samaa roskaa tulvillaan. Toimittaja ja kirjailija kirjoittaa hänkin omilleen. Se hävettää häntä, mutta takaa tuloksen ja laiskalle kirjoittajallekin toimeentulon. Huonokin tyhjänpäisyys tokaistuna on parempi, kuin täydellinen vaikeneminen, kuvitellaan. Häly ja hysteria on ilmiönä hyvin yleinen poliittisen keskustelun syvetessä.

Miksi ilmastomuutoksesta puhuminen on poliitikolle vaikeaa? Miksi Titanicin virheestä ja tulevasta kohtalosta on hankala kertoa aurinkokannella matkaavalle tai romanssista rakastuneelle nuorelle parille? Matka kohti Jäämerta on hyinen kokemus mutta menestyselokuvan paikka. Tehdään siis siitä jotain sellaista, jossa terroristikin saa ohjeet jo etukäteen törmätä pilvenpiirtäjiin New Yorkissa. Hollywood elämän mallina on vasta alkua aikamme hysteriaa kuvattaessa. Elokuva ei enää olekaan elämää suurempi tarina.

Olemme katastrofin partaalla myös Suomessa ja etenkin Suomessa. Mitä me aioimme tehdä kun lämpötila nousee maapallolla 2-4 astetta ja meillä kuusi astetta? Kaikki tämä tapahtuu muutaman lähimmän vuosikymmenen aikana. Tämä ei ole pelottelua vaan tosiasia. Faktan käsittely on vaikeaa silloin, kun ihmistä on lyhyen elämän aikana harhautettu politiikassamme ja medioissa yhtenään. On oltava jotain suurempaa turistille, mutta turvallisessa paketissa tarjoiltuna. Kun kuolemastakin ja terrorismista, lasten raiskauksista, vanhusten heitteille jätöstä jne. on tullut arkipäivää, keksitään jotain muuta.

Faktan ottaminen vastaan on vaikeampaa kuin unelmien ja tarinan, joka päättyy onnellisesti. Olemme ikuisia lapsia aivoiltamme. Poliitikkomme tietää tämän ja voittaa tällä tiedolla vaalitkin. Ihminen ei halua mennä alueelle, joka on epämiellyttävä. Ja Jäämeri nyt on sellainen. Syntymä on samalla kuolemantuomio. Ennemmin tai myöhemmin toteutuva. Epämiellyttävä totuus. Kukaan ei ole vielä pelastunut kuolemalta vaikka niin väittääkin väliaikaisesti sen kokiessaan. Epämiellyttävän totuuden kertoja ei menesty politiikassa. Ellei sitä liitetä kilpailijaan, vihattaviin ihmisiin eri leireissämme, puolueissa. Jonkun on oltava myös inhokki.

Näitä ihmisen tyytyväisyyttä ja onnellisuutta mittaavia tutkimuksia on seurattu vuosisadat. Yleensä tulos on Suomessakin tutkimusten mukainen. Syrjäisimmillä alueilla ja vähemmän koulutetut siellä ovat tyytyväisempiä elämäänsä ja tyytymättömyys kasvaa, kun lähestytään taajamia ja paremmin koulutettuja. Onni kysymyksenä on eri asia. Syy tähän on sama kuin sananlaskussa: “Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista”.

Tyytymättömyys kasvaa kun ihmisellä on mahdollisuus ja varaa olla tyytymätön. Syrjäkylissä asenteita on muutettava ja oltava tyytyväinen siihen mikä on mahdollista, kaukana palveluista ja joskus jopa kunnon tiestä, naapuriavustakin. Syntyy ikään kuin odottamattomia ja vinoja vastausjakaumia. Sama pätee koulutukseen ja sen lisääntymiseen. Tyytyväisiä löytyy sieltä, missä puutetta näyttäisi olevan enemmän, korpikylissämme.

Durkheim ja Festinger kirjoittivat jo kauan sitten kognitiivisen dissonanssin teorioistaan ja balanssin eli tasapainon tavoittelusta, jossa ihminen muuttaa asenteitaan vähemmän vaativaan suuntaan, kun olosuhteet eivät parempaan anna mahdollisuutta ja vastaavasti vaatimustaso kasvaa, jos niiden tavoitteet on mahdollista myös saavuttaa. On siis koulutusta ja palvelut lähellä muutenkin, jolloin tyytymättömyys lisääntyy, siihen kun on varaa, aina vain parempaan ja parempaan elintasoon. Ihmisen ahneus on tunnetusti rajaton ja kilpailemme kaikesta.

Onni on taas käsitteenä emotionaalinen. Joku on onnellinen avannossa ja saunassa ravaten mutta ei nyt kaikki. Syy on hormoneissamme, biologiassa. Pohjolan kansat ja vastaajat ovat pääosin pragmaattisia. Näin vastausten synty on osa vuodenaikojemme kiertoa ja hyväksymme niiden ankarat lait, luonnonlakien mukanaan tuoman kierron ja kaamoksen räntäsateetkin siinä missä juhannuksen kylmyyden. Kulttuurimme on samankaltainen ja samoista juurista kumpuavaa, ehdollistettua ja lähellä determinismiä. Luonto muokkaa eläimetkin Pohjolassa ja Jäämeren rannoilla pallomaisiksi vailla suuri ulokkeita, josta lämpöä voisi karata. Kielemme on sekin onomatopoeettinen ja luontoa matkiva, suvutonkin.

Ilmiön syvempi kieli on siis geeneissä tai meemeissä, joista kirjoitin aiemmin blogini rinnan ikävien globaalien ilmiöittemme kanssa. Näissä piilee myös darwinistinen antropologian strukturalismi, modernin antropologian isän Claude Levi-Straussin kuuluisimmat ihmismielen sinfoniat, jotka ovat meille toki kouluistamme tuttuja. Tai ainakin kuuluisi olla. Siinä hyväksymme ilmiöt, joissa utopiat muuttuvat kansakuntienkin kohdalla dystopioiksi, kääntöpuolikseenkin. Elämme nyt sellaista aikaa ja silti kykenemme sopeutumaan myös yksilöinä, psykologisina olentoina, faktoihimme Pohjolassa eläen. Se on yksi selitys onnellisuutemme kasvulle.

Se selittää myös tapamme vastata onnellisuutta koskeviin väitteisiin ja kysymyksiin. Toki sitä tukee myös maailmakuvana kristinopin mimeettisen teorian kääntäminen päälaelleen Rene Girardin tapaan pohtien. Juutalaisuus ja kristinoppi merkitsivät meille käännekohtaa. Yhdessä nämä kyseenalaistivat arkaaiset ja ns. pakanalliset, uhraamiseen liittyvät ilmiöt. Sekin tukee vahvuuttamme sietää tätä uutta modernia aikaamme. Luterilaisuus on väritöntä ja lähellä sitä luontoa, jossa turhat ulokkeet on pyyhitty pois ja jäljellä on vain pallomainen muoto. Onnellisuus ja tyytyväisyys on tätä samaa pyöreyttä. Hyvän poliitikon puhetta, retoriikkaa johon on mahdoton tarttua.

Olen syvähaastatellut itse ihmisiä tuhansittain ja opiskelijoitten avulla kymmenkertaiset määrät. En ole aivan varma ja vakuuttunut siitä, mitä nyt tarkoitetaan “onnella” kun oletetaan juuri Suomen olevan maailman onnellisimman maan. Ei se siltä vaikuta, ainakaan kun seuraa medioittemme keskustelua. “Kel onnin on se onnen kätkeköön” ja se että suomalaiset ovat kateellisin maa maailmassa, taitaa olla lähempänä todellisuutta. Vai olisiko se sittenkin jo hellittämässä rinnan edellä kuvatun kehityksen kanssa? Olemme kypsyneet kansakuntana ja onni on määritelty sekin uudella tavalla, meille sopivalla.

Käsite tyytyväisyys elämään ja sen ympärillä käytettäviin arvoihin mittareina on ensin selvitettävä ja katsottava onko tyytyväisyys käsitteenä likimainkaan sama kuin onnellisuus. Jos onnellisuus syntyy käsitteen “Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista” tai “Kel onnin on se onnen kätkeköön” kautta, silloin suomalainen onni on tulosta peitellä sitä varoen kateutta tai tyytyä korvessa asuen niihin palveluihin ja elinoloihin, jotka siellä ovat saavutettavissa kiertokoulun käyneenä ja väärään suuntaan senkin.

Voi hyvinkin olla, että myös varakkaimmilla seuduilla Suomessa kateutta ei tarvitse enää pelätä ja varoa lainkaan, tai olemme saavuttamassa myös yhteisöissä ja kansakuntana sellaisen tason, johon myös sosiologi ja psykologi, yhteiskuntatieteilijä ja valtio-oppinut voi yhtyä ja ymmärtää biologin ja perimämme tutkijan tekemiin havaintoihin, luonnontieteiden esittämään selitykseenkin monitieteisenä havaintonamme onnesta ja hyvästä elämästä.