Oikein hyvää Santerin päivää. Jostakin syystä nimi tuo mieleen maalaisliiton. Ei niinkään keskustapuoluetta. Olisiko puolueen ongelmien syyt noinkin kaukana?

Keskustan puoluekokous keräsi toimittajat, takavuosien tapaan, perinneruuasta ja punamullasta, tupailloista tunnetun puolueen tanhuihin, sen hakiessa pelastajaa Torniosta hiipuvan kannatuksensa nostattajaksi. Vain hetki tästä, ja talousvaikeuksissa rypevä hallitus ja sen johtava pääministeripuolue lupaili painavaa salkkua omilleen Brysselistä.

Kun kaiken tämän hehkutuksen tuloksena oli siirtyminen Välimeren väärälle puolelle ja seuduille, joilta lähti liikkeelle vuoden 2011 painajainen, arabi-islamilainen vallankumous ja pakolaistulva Eurooppaan, Kreikan lainoista tunnetuksi tullut, istuvan pääministerin puoluejohtajan paikasta kilpaillut, sai lopulta palkkionsa pelistä, joka muistetaan lapsena Afrikan tähdestä.

Se että samaan aikaan haukutut Puola ja Unkari saivat painavat salkut, hoitavat talonpojan tukiaisetkin ja siten suomalaisen aluepolitiikan tärkeimmät tuet, elämä hallituksessa muuttui ahdistavaksi. Miten näillä eväillä, punavihreällä ympäristönhoidolla ja ilmastopolitiikalla, Afrikan tähdellä ja kognitiivisilla harhoilla, kulmuneiksi kutsutuilla Tornionjoen kuolleilla lohilla, maaseudun ja aluetalouden vinoumat saadaan hoidetuksi?

Suomalainen kun ei hahmota karttaa lainkaan ja on sen lukijana onneton tunari. Kun Suomen siirtää Afrikan kartalle tasokartalla, valtavana pidetty maamme mahtuu hyvinkin Saharan autiomaahan. Kun sijoitamme maamme Pohjois-Amerikkaan, samalle karttaprojektiolle, eikös Helsinki sijoitu Atlantan kohdalle ja heidän pääkaupunkinsa, Washington DC, lähelle Rovaniemeä. Ilmankos siellä on välillä niin tolkuttomasti lunta ja pakkastakin. Kartta kun valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Vuoroin se on tasokarttana vääräpintainen, psykologisesti väärin väritettykin, pinta-alat ovat mitä sattuu, toisinaan taas kulmat ovat virheellisiä. Mentaaliset kartat ja sisäsyntyiset alueet ovat aivan muuta kuin sepitteelliset. Kun poliitikolla ei ole näistä hajuakaan, ei maantiedon saati -tieteen perusteistakaan, miten sitten koko ajan muuttuvasta tieteestämme?

Meillä pääkaupunki on ahtaassa paikassa valtavan maan etelärannikolla ja ihmiset ovat siellä kuin sillit purkeissa. Miksi eivät kaavoita kaupunkiaan Forssan, Loimaan ja Someron seutuville, jossa väestön painpistekin olisi kohdallaan eikä olisi tungosta rakentaa ja asua väljemmin. Maailmalla pääkaupunkeja siirrellään tuon tuosta ja Brasilia muutti sen aikanaan keskelle ei mitään saadakseen Rion ja Sao Palon seudun tungoksesta ihmiset hakemaan noilta suunnilta muutakin kuin pääkaupunkiseudun palveluja.

Suomen päälaki ulottuisi Yhdysvaltain kartalla lähellä Jäämerta, kuten kuuluukin. Olemme puskuri venäläisille kohti Ruotsia ja Natoa, heille päinvastoin. Yksikään ruotsalainen ei osaa kieltämme ja tule meille turistina, saati matkusta Viroon ja Pietariin. Me emenemme Ruotsiin kieltä osaavinakin. Osaamme myös venäjää. Siinä on hurja ero kun Ruotsin Lappi alkaa Vaasan korkeudelta.

Kun ajelen Forssasta kotiseudulleni Iisalmeen, Ylä-Savoon, matkaa on puolen Euroopan verran ja kun jatkan Oulun kautta Rovaniemelle, taas on edessä liki 500 kilometrin ajomatka. Tein sitä nuorempana koko ajan ja ajaen myös Rovaniemeltä Ounasjokivartta Inariin, Enontekiölle tai Kemijoen latvoille, Koillismaalle. Oulusta Helsinkiin lensin kuuden aamuvuorolla ja palasin yöksi kotiin.

Forssassa, Loimaalla tai Somerolla asuen matka Turkuun, Helsinkiin tai Tampereelle on vajaan tunnin mittainen, teoriassa. Yli puolet suomalaisista asuu tällä alueella. Palvelut ovat vieressä ja kunnantalo kunnantalossa kiinni, kirkot kyljetysten rakennettuna nekin. Koulujen on oltava niidenkin kivenheiton päässä toisistaan. Muuten tulee kapina monitoimitalon rakentajan yrittäessä saada aikaan säästöjä palveluja keskittäen seuraavaa sukupolvea ajatellen. Sitä jota ei tällä menolla synny lainkaan.

Sellainen talousmalli on hallinnollisena mahdottoman kallis ylläpidettävä ja nykysin täysin vailla järkeä ja mieltä. Matka Helsinkiin kestää kuitenkin pari tuntia ja viimeinen kymmenen kilometriä vie siitä yli puolet. Siinäkään ei ole mitää mieltä. Sellainen pääkaupunki on väärässä paikassa ja antaa aivan väärän kuvan koko maan todellisista, suunnittelumaantieteellisistä rakenteellista ongelmistamme.

Ne on oikaistava käyttäen emotionaalisen järjen paikalla koneälyä ja lokalisaatiomalleja, maapohjan hintaa ja saavutettavuuslukuja. Rajat eivät saa viiden maakunnan alueella pilata koko maan järkevää palvelujen sijoittelua ja suunnittelua. Jo ympäristö ja ilmastomuutos edellyttää meiltä tätä luontoa säästävää järkevää ajattelua, ilman oman edun tavoittelua Helsingissä majaillen ja siellä emotionaalisen, spatiaalisen identiteettinsä hankkineena ahneena ihmisenä.

Jos ovat maantiede ja aluetieteet, horisontaalitieteet, menneet maassamme väärään suuntaan, niin vielä kehnommin maatamme on kohdeltu seuratessamme historiaa ja aikatieteitämme, vertikaalitiedettä. Sen merkitys kun on kokonaan muuttunut reaaliaikaisen elämän mukana. Me voimme työskennellä nyt missä tahansa ja kenen kanssa tahansa. Enää minun ei ole tarvis lähteä luennoimaan satoihin eri metropoleihin ympäri maapalloa, kuten aiemmin oli pakko. Ja kuitenkin minua seuraa nyt miljoonat ihmiset. Aiemmin vain muutama harva.

Samaan aikaan Suomen hallitusmuotomme täytti vuosisadan ja päätti satavuotiaan Suomen muistelot itsenäisyytemme alkuvuosista, sodan ja rauhan miehistä sekä itsenäisyystaistelusta. Toisen maailmansodan alustakin oli kulunut tasavuodet ja jotenkin Stalinin ja Hitlerin aikanaan tekemää maailman historian suurinta diiliä olisi sitäkin juhlittava.

Oliko Suomi siinä diilissä myöhemmin ajopuu ja missä määrin tunnemme tapahtumien kulkua ennen näitä outoja sopimuksia, ovat jääneet monella tapaa varjojen maille nekin. Rohkeus puuttuu hakea edes tietoja, kuinka monta uhria Stalinin aika tuotti suomalaisten kokemana maailmaa tuolla sunnalla parantaen.

Presidenttimme Sauli Niinistö kuitenkin tunnustettiin omassa mittauksessaan liki jokaisen suomalaisen sankariksi. Ja ne kolme prosenttia, jotka eivät häntä hyvänä pitäneet, olivat mahdollisesti Paavo Väyrysen kannattajia.

Keskustan ongelma on siten henkilöitynyt sellaiseen kognitiiviseen harhaan, jota rasittaa ihmisten tapa pitää itseään vähän kaikessa muita parempina, etenkin autoa kuljetettaessa ja politiikka hoidettaessa, sekä esiinnyttäessä internetissä, sosiaalisen median sivuilla, muita paremmin asiat osaavina ja ekstrovertin tapaan se myös narsismin lähteiltä häpeilemättä julistaen.

Punamullan aika oli jo kauan sitten maamme historiassa selvästi ohi ja sen muistoa kunnioittaen perussuomalaisten kannatus alkoi kivuta kohti pilviä. Puolueet ja niiden äänestäjät eivät enää kilvoitelleet julkisuudesta ja paremmuudesta siellä, vaan pikemminkin introvertin tapaan alkoivat hakea paikkaansa kokoaan uudessa todellisuudessa ja hyväksyen myös ikävät tosiasiat. Politiikan luonne ja sisältö muuttuivat. Kun aika- ja paikkatieteet muuttuivat paradigmaisesti, maailmankuvat muuttavalla tavalla, miten politiikka olisi voinut jäädä paikalleen?

Tähän kuului etenkin presidentin tapa pohtia perustuslakiamme ja sen vähemmän onnistunutta tulkintaa poliittisessa ohjauksessa ja vaaleissa yhtenään vaihtuvan perustuslakivaliokunnan käsissä. Liian monta vuotta, vuosikymmentä, oli tehty turhaa työtä maan aluetalouden ja sen palvelujen järjestelyissä, saamatta edes ikääntyvän suuren ikäluokan sosiaali- ja terveyspalveluja kuntoon.

Aina nämä uudistukset tahtoivat kaatua tämän omituisen valiokunnan tulkintoihimme. Joskus valiokunnan yhden juristin poliittisena linjanvetona, mukamas objektiivisena tulkintana.

Rakenteellisesta korruptiostakin meitä moitittiin, ja nyt sitten sieltä mistä olimme pisteitä keräämässä, moittimalla heitä omista virheistämme jo ennen hallitusmuotomme syntymää. Aina historiaa ei voi selittää parhain päin ja kuvata virheetkin ja vahingot voitoiksi. Ja vain siksi, että niiden seurauksena juuri me synnyimme, eikä kokonaan meitä etevämmät.