Muistelemme menneitä sosiaalisen median sivuilla ja oiomme vääriä, toimittajan antamia mielikuvia Keijo Rosbergin ajasta Iisalmessa ja Ylä-Savossa syntyneenä, joskus suurten ikäluokkien aikaan. Tuota aikaa ei pidä romantisoida, mutta ei myöskään muistaa lukien vain medioista helsinkiläisintä.

Maakuntien mediat kuvasivat elämämme aivan toisella tavalla ja elivät omaa elämäänsä. Suomi eli maaseudun suurta aikaa ja vieläpä itseriittoisesti. Se oli vain jäämässä pientaajamineen taakse niin Keijon Iisalmessa ja Ylä-Savossa eläen kuin Forssassa ja Lounais-Hämeessä syntyen.

Me muutimme kasvukeskuksiin opiskelemaan ja työn perässä, lähiöt syntyivät ja lapsiperheet kokonaan uuteen todellisuuteen, juurettomaan. Kaikki pantiin uusiksi alkaen koululaitoksesta ja hajasijoitetusta yliopistostamme.

“Melkoisen määrän elokuvaklassikkoja määkin huomaan silloin nähneeni. Niitä ennen kuuntelin aina Peter von Baghin esittelyn ja homman nimi aukeni aivan eri tavalla. Keskittyneesti opiskellen seurasin myös elokuvallisesti kuvatut konserttimusiikkiesitykset, joissa niissäkin oli eräissä kiitettävä esittelydokumentti ensin. Parhaiten on mieleen jäänyt Nikolaus Harnoncourtin johtamat Bachin Brandenburgilaiset Konsertot. Myös Sibelius-viulukilpailut seurattiin säännöllisesti. Mutta niin seurattiin missikisatkin. Veljeni on automiehiä ja sai minut ajoittain kiinnostumaan formuloista, mutta se ei ollut enää Keke-aikaa.”

Kirjoittaa eilen sosiaalisen mediani forssalainen kaverini. Keijo oli koulukavereistani vanhempia, eläinlääkärin poika, ei mitään kummallista sen enempää kuin poliitikoksi lähtevässä Seppo Kääriäisessäkään tai piispaksi luostarilaitoksen kautta kouliutuvassa isä Panteleimonissa tai Fiasko teatterimme nuorissa lukiolaisissa, Hyvärisen Pekassa toimittajana tai kupletteja jo varhain kirjoittaneessa “mutakurkussamme” Jaakko Tepossa.

Se että itse olen kirjoittanut reippaasti enemmän kuin savolaiset Juhani Aho ja Minna Canth yhteensä, Google kertoo kuinka minut tunnetaan kirjasta “Social media economy and strategy”, aikanaan 2000 miljoonan alan julkaisun kärkeen kohonneena, omaa aikaamme on myös sitä ymmärrettävä ja ajan sähköistä tuotetta tehtävä perinteisen rinnalle. Siinä suomalainen kustantaja tai kuluttaja ei ole oikea kohde ensinkään.

Se ei tarkoita, että unohtaisit samalla omat juuresi, identiteettisi perustan ja hylkäisit kiittämättömänä nämä maisemat ja ihmiset. Sellainen teko muistuttaa itsemurhaa.

Sekin, etteivät tehtävät ole enää aina suomenkielisiä, tunnekieleni tuotetta, ja luennoin Aasiassa ja Afrikassa, Yhdysvalloissa, vain Keijo Rosbergia paljon kauemmin kiertämistä jatkaneena, on ajan hengen tuotetta sekin. En minä tietäni valinnut. Tie minut valitsi, vanhempani, kielen ja kulttuurin, opiskelupaikan ja työympäristönikin. Suurten ikäluokkien ohi oli päästävä ja edettävä määrätietoisesti ohi märän ja metelöivän joukon.

En kiellä sitä, etteikö Rosberg, muutaman vuoden vanhempana, ollut myös esimerkki meille nuoremmille rohkeudesta lähteä myös maailmalle. Ja vanhemmillemme sekä kasvuympäristölle Iisalmessa, sille täysin vieraassa ympäristössä operoiden ja viinanhuuruista, tuon ajan suomalaista maailmaa haistellen ja vältellen sen näkyviä miinojamme. Sotien jäljet näkyivät kaikkialla. Ne oli jätettävä taakseen. Varottavat Lootin vaimon kohtaloa. Pekka Hyvärisen nuoruuden ajan kirjasta oli jotain käyttöäkin.

Oli toki paljon muitakin, Rosbergia merkittävämpiä, kokonaan uuden uran avanneita ja maailman huipulle nousseita idoleitamme. Tyyppiesimerkki oli somerolainen Pentti Nikula hypäten ensimmäisenä ihmisenä lasikuitulinkoaan taivuttaen yli viisi metriä. Se ei ollut enää perinteistä seiväshyppyä ensinkään.

Kyse oli uudesta teknologiasta ja rohkeudesta. Se kiehtoi. Yksi kesä meni kättä tai jalkaa kipsissä hoitaen. Lakkiaisjuhla päättyi sekin lähimmän naapurin ja koulukaverin hautajaisiin. Suru ja menetykset olivat suomalaista arkea nekin. Niistä vaiettiin. Itsemurhat olivat kovin yleisiä. Terapeutit puuttuivat.

Keijo Rosberg eli Iisalmessa aivan samalla tavalla ja saman kohtelun saaden kuin kaikki muutkin sieltä muuttaneet ja hakeutuen poikkeukselliseen ammattiin. Yliopisto ja tutkijan ura oli yhtä etäinen, ellei etäisempi, kuin formulakuskin elämä. Taitaa olla vieläkin?

Tiede, taide ja kulttuuri jäi armotta autourheilun jalkoihin. Sain ensimmäisen tohtorin hattuni samana vuonna kun Rosberg voitti mestaruutensa. Toista mestaruutta hän ei saanut. Itse jatkoin uraani tiedekuntaa vaihtaen.

Kolmas hattu olisi ollut jo hätävarjelun liioittelua urheiluhullun kansan parissa eläen. Kiekkokaukalossa Keijo kaatui puhtaasti 6-0. Hän oli ainut, jolla oli vanhempien hankkimat varusteet kaukalossa. Kyllä häntä arvostettiin siinä missä ketä tahansa uransa alussa olevaa urheilijaa. Iltalehden toimittaja vääristelee totuutta Keijon uraa kuvatessaan.

Pilkan kohteena oli myös aikanaan “Julma” Juha Väätäinen. Hän jos kuka harrasti perinteistä lajiamme. Pilkka syntyi muusta kuin lajista. Sama pätee Rosbergin kohdalla. Molemmat, niin Väätäinen kuin Rosberg, edustivat uudella tavalla omaa individualistista itseään. Se oli urheilussa uutta. Se kiusasi urheilutoimittajiamme ja heidän narsismiaan.

Tänään sitä ei ole syytä ihmetellä. Toimittaja kutsui urheilijaa aina etunimellä ja häntä sinuteltiin, annettiin lisänimiä, Lätsä Pekkaa ja Parta Pekkaa, Sfinksiä tai sutta, julmaa tai mörköä.

Urheilija muistutti lemmikkiä, koiraa. Haastatteluun hän vastasi murahtaen, tohmajärveläinen Räty liioitteli tätä urheilijan ominaisuuttaan. Rosberg ja Väätäinen olivat tästä muotista poikkeavia urheilijoina, ei lajinsa edustajina vaan urheilijoina ylipäätään.

Suomi oli saamassa 1980-luvulla uudenlaista nuorisoa ja sotavuosina syntyneet suuret ikäluokat leimasivat maailmalta tulevaa uutisointia. Elettiin suljetussa Kekkosen ajan Suomessa, yhden kanavan maailmankuvassa, ja tänään he ovat eläkkeellä todistaen, kuinka agraari Suomi muuttui heidän toimestaan ja aikana maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi. Ei sen ihmeellisempää.

Aina siinä joku jotain voittikin. Jonkun oli myös uskallettava hoitaa virkaa, jota ei aiemmin tunnettu yliopistoissamme ja pelaten jääkiekkoa ammattilaisensa, luennoida maailmalla.

Oli maassa toki muitakin kuin kapellimestareita ja Sibelius. Heitä ei vain tunnettu. Mediajulkisuus ei ole kaikille lajeille ja ammateille se, mistä saamme toimeentulomme. Rosbergin ammatissa näin oli. Ei sen kummallisempaa.

Kyse on myyteistä ja niiden rakentelusta, mediamaailman omista lemmikeistämme, suomalaisista lähtökohdista syntyvistä ilmiöistämme. Kaikki ammatit eivät tällaista mediajulkisuutta kaivanneet. Joskus oli hyvä piiloutua julkisuudeltamme etenkin Suomessa.

Toki me tiesimme millaista autoa Keke ajoi tai millaista pyörää Teuvo Länsivuori, hautausurakoitsija Iisalmesta, kuljetti. Spede Pasanen ja Uuno Turhapuro tulivat tutuiksi. Olimme paremmin perillä kuin tämän päivän nuoret, joilla on kymmeniä kanavia, joita seurata ja valtaosa meistä ei tiedä formuloista tuon taivaallista.

Silloin 1980-luvulla, oli pakko seurata. Lähes kolme vuosikymmentä samoja kasvoja samasta laatikosta. Oman aikamme kuvaus meistä on aivan kuin olisimme olleet imbesillejä. Ei se nyt niin ollut, vaikka toimittaja kosteita, viinalle löyhkääviä juttujaan kirjoittikin. Niitä ei sovi käyttää ajan kuvina ensinkään. Eniten maailmalla vääristellään historiaa, sitten tulevaisuutta. Omaa aikaamme liioitellaan tolkuttomasti.

Keke oli aikansa tuote. Ei Ylä-Savo ja Lounais-Häme poikennet toisistaan paljoakaan. Itä-Savo ja Savonlinna muutti maakuntalehtensä jo 1980-luvulla digiaikaan. Helsingin Sanomat tuli kaukana perässä. Tiedän sen kun sukuni lehden omisti ja möi sen myöhemmin Toppisten suvulle.

Maakuntakeskus kertoi missä mennään ja Helsinki oli hidas medioineen. Peter von Baghin kaltaiset, elämää suurempaa tarinaa esittelevät, kulkivat hekin keulilla ja mukana oli musiikin uudistajat. Kilpailu huipulla oli äärimmäisen kova alkaen Matti Nykäsestä.

Mediayhteiskunta tuli Suomeen suuren ikäluokan tuomana aggressiivisesti. Huipulta tiputtiin Anssi Kukkosen tapaan kovaa mutta nopeasti. Kesä rakennettiin yhden ilmiön varaan. Leijonan jäljet hiekassa oli suomalainen ilmiö sekin, koominen seurattava.

Koulu uudistettiin kerralla ja yliopisto hajasijoitettiin. Pietari, Leningrad, oli suomalaisten lähin metropoli, ei toki Helsinki. Seiväsmatkat olivat halpoja ja Välimeren kohteet tuttuja. Keijo Rosbergilta odotettiin tulosta rinnan Niki Laudan kanssa. Julma Juha juoksenteli pitkin Afrikan savanneja alastomana.

Kesä 1969 oli jäänyt kauas taakse, kuussa käyty ja ydinaseet nähty, tiedettiin kuinka väestöräjähdys odotti ongelmineen. Tulos tai ulos oli ajan henki. Jokaiselle meistä oli auto ja sillä ajettiin lujaa ja ilman rajoituksia.

Vanhempien kokemukset sodasta ja rauhasta olivat tuttuja arjen elämässämme. Raivaajakansa raivosi ja itsenäistyi idästä ja lännestä samaan aikaan. Nopeat söivät hitaat ja Keke, Keke, Rosberg, Rosberg edusti ajan henkeä. Hämeenlinnalaiset Irwin ja Eemil Retee antoivat taustatukea jyväskyläläisen Matti Nykäsen taustakuorossamme. Ei se ollut ajan henki vaan me, hiljainen suuri enemmistö.

Olihan se ihanaa aikaa. Maailman onnellisin kansa oli outo muualta Euroopasta sitä seuraten. Pohjola tunnettiin maailmaa kiertäen fiksuna paikkana mutta Suomi oli outo omituisine kielineenkin. Vain saksalainen uskaltautui kahmimaan eväitämme seisovasta pöydästä.

Kirjotin nyt kaksikin kirjaa oppikirjaksi kuvaten maailman onnellisinta maata ja tällä kertaa myös sen taidetta, kuvataiteen rinnalla Hämeessä maailmalla menestynyttä lasitaidettamme. Olen kerännyt sitä nyt puoli vuosisataa ja oli aika kiittää heitä, lasimassan taitajia, tehdä kirjat omistaen ne suomalaisen lasitaiteen kultakaudelle. Dedicate to the Golden Age of Finnish Glass Art. Finland – the happiest country in the world, part I and II. Kirjan saa suomenkielisenä ja se on kustannettu Saksassa.

Suomessa se ei ole nyt mahdollista, kustantaa kirjaani. Olen perussuomalainen ja se on kulttuurinen kirosana punavihreässä mediassamme, kirjallisuudessa, taiteessa, missä tahansa sitä käyttäen vuonna 2019 ja Forssassa, Iisalmessa eläen.

Siinä taas ei ole mitään uutta, joutua Suomessa kiusatuksi Jussi Halla-ahon tapaan eläen. Tutkijalle ilmiö on kiinnostava ja haastava. Ei toki perinnepuolueemme. Ne on tutkittu puhki. On aloitettava siitä mihin muut ovat lopettaneet.