On 16 Mar, 2021 0 Comments

Jatkan lukijoitteni kiusaamista pohjustaen muistelmiani ja kirjaa “Muistelmakirja – Nyt” niillä blogeillani tai esseillä, jotka varmasti ovat jääneet Suomessa lukematta. Ne kun julkaistiin forssalaisen Bulevardin sivuilla ja sieltä niitä ei löytänyt taatusti kukaan. Se oli museaalisena säilönä turvallinen kirjoituksilleni. Paljon turvallisempi kuin muut arkistot tai mediatalojen lehdet. Ja jos joku forssalainen lukikin, ei taatusti ymmärtänyt lukemaansa Forssan Lehden lyhyiden ja pakinoiden kasvattamana mediailmiönämme liian pitkiä lauseitani. Näitä samoja paikallisten medioitten kasvattamia suomalaisia tapaa pienten seutukaupunkien liepeiltä. Sosiaalinen pääoma ja narraatio on juuri paikallisen pienen median tuotetta. Sillä ei oikein maailmalla nykyisin menesty.

Bulevardi oli pienen kaupallista mainostoimintaa harjoittaneen yrittäjän tapa päästä mukaan sellaiseen uuden sähköisen median tuotantoon, jossa pääosaa näytteli oma narsismi ja sen ruokkiminen, mainostoimiston asiakkaat. Näin syntyivät aikanaan myös omat pienet maakuntamme ja pitäjänlehdet sekä niiden ylläpitämät maakuntahenget, spatiaalinen identiteetimme, rinnan maakunnallisen kirjallisuuden sepitteellisiä aluehenkiä esitellen, kuntien vaakunoiden kiillotuksella paikallisten poliitikkojen kanssa kisaillen paikasta kukkona tunkiolla.

Poliittisesti se oli Forssan kaltaisessa kauppalassa kokonaan muuta kuin Tammelassa, Jokioisissa tai muissa hämäläisissä pienissä maaseutupitäjissä. Riitely maakuntahengistä jäi vähäisemmäksi Hämeenlinnan tarjotessa vain Riihimäen tapaan rautatievarren sijainnin mukanaan tuomaa, aina hieman arveluttavaa kulttuuriaan, matkalla Helsingistä Tampereelle ja takaisin.

Neljän maakunnan risteykseen pihtisynnytyksellä syntynyt kauppala ja pienen talousalueen keskus oli samalla Turun, Tampereen ja pääkaupunkiseudun keskiössä, neljän eri maakunnan rajalla.

Sen oma identiteetti kyettiin hajottamaan neljältä eri ilmansuunnalta eikä sitä kukaan onnistunut hyödytämään muuten kuin ohikulkevan liikenteen solmukohdassa.

Rautatien rakentaminen tuohon suuntaan ei tullut kuuloonkaan ja alue sai rapautua ja kuihtua pienen Loimijoen varrella uinuen. Edes poikkeuksellisen vuoden ja uuden vuosikymmenen alkua talouslaue ei kyennyt mitenkään hyödyntämään.

Niinpä työni ohella kirjoitin Bulevardiin sellaisia esseitä, joiden säilöminen oli myöhempää käyttöä varten viisasta. Eihän sitä koskaan tiedä mihin maailma meitä heittää, jolloin uuden ajan airueet voivat jopa ymmärtää vuosikymmenen takaista tekstiäkin. Pandemia aikana on poikkeuskellista ja nyt on pakko hivene terästää muuten tylsää viikinkiajan miekkaakin. Tohtorin miekkojahan tämä aika ja maakunta, kansakunta ja sen sosiaalinen pääoma, narraatio, on aina vierastanut.

Tämä nyt uudelleen nostamani kirjoitus on joulukuun lopulta 2011, jolloin tapani mukaan jaoin mediapalkinnot menneen vuoden merkkiteoille. Edellinen vuosi oli ollut todella täkeä, menetetyn vuosikymmenen ensimmäinen ja samalla jo vuosikymmeniä aiemmin ennustamani globaalisti tärkeimmän vuoden 2011 mediapalkintojeni jaosta. Nyt siinä oli oltava poikkeusellisen tarkkana. Se kun tultaisiin lukemaan myös myöhemmin lukutaitoistenkin toimesta ja takana on silloin historiallista perspektiiviäkin enmmän kuin nyt pandemiakeväänä 2021. Kymmenen vuotta kun ei vielä riitä sellaisen syntymiseen alkuunkaan.

Jaoin madiapalkinnot joka vuosi ja nyt taustalla oli myös Mayakansan aikanaan ennustaman poikkeuksellisen dramaattisen vuoden tapahtumat ja niistä palkitseminen. Kirjani “Arctic Babylon 2011” oli sentään luettu muuallakin kuin Suomessa heti Sakassa ilmestyttyään. Suomessa sitä ei juurikaan tunnettu.

Sen havaitsi kirjastani “Arctic Babylon 2015“. Silloinen pääminieterimme, Kempeleessä syntynyt, tarjosi siellä kotiaan 30 000:lle vuonna 2011 matkalle lähteneelle pakolaiselle turvakodiksi. Sellainen ratkaisu ei vie hänen hallitustaan yli niiden myrskyjen, jotka olisivat edessä, ja niinpä tämä vuosikymmen vaatikin lopulta seitsemän eri hallitusta.

Se jos mikä kertoo siitä kaiken, menetetystä vuosikymmenestä Suomessa. Välillä oli vain vuosi 2017, jolloin kokoisin omat työni yhteen ja hain sadasta kirjasta yhden artikkelin kustakin kirjaani “Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Välille mahtui kuitenkin vuosi, jolloin täytin 60-vuotta (2011), ja sen juhlakirjani “Social media economy and strategy“. Siitä tuli menestyskirja ja varmasti luetuin kirjani myös yliopistoissa Suomen ulkopuolella. Samalla kulttuuriministerimme, Forssassa syntynyt, nimesi päivän 10.7, Suomen kuvataiteen liputuspäiväksi.

Se on päivä, jolloin synnyin ja varmaan myös moni muukin, kuten vaikkapa Esko Valtaoja tai Helene Schjerbeck. Kumpi mahdetaan tuntea paremmin? Käsite Cluster art levisi maailmalle manifesteineen. Tämäkin kirjoitus luetaan nyt sieltä www.clusterart.org. Ei toki perussuomalaisten sivuilta, olkoonkin että puolue on kohta Suomen suurin ja vaikutusvaltaisinkin samalla. Googlaten se ei avaa kuitenkaan 333 miljoonaa lukijaa.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 mediapalkinnot

Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.

Ensimmäinen palkinto

Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.

Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin.

Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa.

Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana saati biologisena välttämättömyytenä.

Neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, olivat ottanet niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visiomaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu.

Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti odotettuun ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan.

Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa ennusteissa. Niissä tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään 1970 -lukua.

Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan. Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat.

Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloittajia. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta.

Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta.

Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät omassa itsessään. Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma.

Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaista perinteistä mediaosaamista ja sen osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle. Vai Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin.

Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.

Toinen mediapalkinto

Vuoteen kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana elämisen surkeus on sinä, että joutuu sietämään muita rikkaita.

Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen mediamogulin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.

Globaali media ja sosiaalinen mediat onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille myös meidän oloista oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.

Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja ilman medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia.

Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konserninen sisällä, kulissien takana. Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin. Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote.

Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Globaali talous oli tullut osaksi mediataloutta ja samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään vain politiikan tai talouden tuloksena.

Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa.

Myöhemmin se kohdistui lähemmäs Neuvostoliitoa ja siellä Kaukaasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata. Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta.

Ei välimereinen talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun. Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta.

Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä.

Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa.

Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja. Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy).

Se selittynee julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art) .

Kolmas mediapalkinto

Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.

Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys.

Pääosa uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.

Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.

Kunniamaininta

Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan.

Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin hyvin kuin oma menetys, pohjaton suru.

Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta. Se kun oli jo askel kohti muistelmiani, joissa mukana on vene nimeltä ”Iso Musta” ja kertomus, josta on otettava nyt opiksi ja lähdettävä pohtimaan vakavasti, keitä me OIKEASTI olemme. Naset Kreikasta, miehet Siperista oppi on unohdettava siinä missä ruotalaisten tulkinnat juuristamme.