Minua on pyydetty hieman avaamaan käsitteitä, jotka toistuvat teskteissäni poikkeuksellisen usein. Tällaisia ovat vaikkapa klusteri, innovaatio, innovaation diffuusio, ekologinen klusteri, klusteritaide, taiteen klusteri, innovaation omaksujatyypit jne jne. Ohessa vuonna 2006 oman kotisivuni alkuun kirrjoittamani määritelmät lyhyesti. Ei ne siitä ole paljoa toki muuttuneet. Kotisivultani löytyy lisää määritelmiä ja Wikipedia syntyi myöhemmin ja sieltä löytyy niin ikään ihan hyvää luettavaa. Etenkin sen englanninkielinen teksti on usein alan kirjallisuutta käyttävää ja samalla huomattavastikin perusteellisempaa kuin vastaava suomenkielinen Wikipedia käyttää. Se ei tee suomenkielisestä Wikipediasta toki kehnoa luettavaa. Se on vain lyhyempää, tiivistä ja palvelee pragmaattista käyttöä.

Klusteri

Klusterilla tarkoitetaan verkostorakennelmaa, jonka osaaminen, voimavarat ja yhteistyösuhteet nostavat verkoston tietyn liiketoiminnan merkittävään asemaan kansallisilla ja etenkin kansainvälisillä markkinoilla. Klusterin kilpailuvoima ei ole yksinomaan suuri mittakaava tai verkoston laajuus vaikka näin yleensä oletetaan. Kriittisen massan merkitys on monitahoinen ja riippuu yrityksen asemasta ja toimintatavasta verkoston toimijana.

Klusteri ja etenkin sen ”timantti- tai klusterimalli” –käsitteet tuodaan usein esille lähtökohtana Michael Porterin klusteritalouden tutkimukset (”porterilaisuus”). Klusteri toimii dynaamisena kehitysblokkina sen piirissä oleville yrityksille ja muille toimijoille. Se tarjoaa synergiaetuja, yhteisiä resursseja ja kehitykseen infrastruktuurin ja tuotannontekijät, mahdollisuuden erikoistua ydinosaamiseen, päästä osalliseksi skaalaeduista, tietoa ja osaamista, jotka liikkuvat yli organisaatiorajojen sekä kilpailua, joka synnyttää innovaatioita ja tehokkuutta. Yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset. Klusteri on kehitysblokki (industrial development block), osaamiskeskittymä (competence block), toimialojen ja yritysten verkosto ja laajimmillaan verkostojen verkosto (industrial Hollywood). Klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.

Innovaatio

Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttuureissa käsitteen sisältö poikkeaa paljonkin. Omassa kulttuurissamme innovaatiolla (lat. innova’tio – uudistus) tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi merkitys tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä. Laajempi käsitys ei yhdistä innovaatiota talouteen. Innovaatio on mikä tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävä prosessi.

Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista, jossa se yhdistetään sitä lähellä olevaan luovuus –käsitteeseen. Käsitteenä luovuus on kuitenkin laajempi ja kenen tahansa ominaisuus sekä helposti koulutuksella muuteltava ominaisuus. Sen sijaan ”innovaattoreita” on vähän ja prosessin käynnistäminen ongelmallisempi. Nykyisin innovaatio liittyy myös sosiaalisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, organisaatioihin ja ns. symboli-innovaatioihin. Symboli-innovaatiot liittyvät läheisesti Gadamerin hermeneutiikkaan, josta on myöhemmin oma lukunsa (ks. Gadamerin hermeneutiikka)

Innovaatiot mainitaan jo ennen 1900-lukua usein tärkeimpinä avaininstituutioiden sekä talouden ohjailijoina. Usein niiden yhteydessä puhutaan pikemminkin innovaatioiden omaksumisesta (kulutus) ja leviämisestä (diffuusio) kuin innovaatioita tuottavista ympäristöistä, ihmisistä, organisaatioista tai prosesseista.

Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli ankaraa. Englanti hyödynsi lähinnä desentralisaatiota, Ranska siirtomaineen elitismiä ja Saksa tiedon siirtoa ja yksittäisiä tutkijoita. Venäjä suosi niin ikään tutkijoiden siirtoa ja malli levisi sieltä myös Suomeen. Alkuvaiheessa innovaatioaaltoja nopeuttivat etenkin kriisit, taloudellinen panostus ja pelkkä sattuma.

Kapeassa määrittelyssä puhutaan usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuote tai ominaisuus), innovaatiotyypeistä (jatkuva, epäjatkuva, dynaaminen), omaksujatyypeistä (innovaattorit, varhaiset omaksujat, vitkastelijat) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista.

Innovaatiopolitiikka

Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Myös meillä Suomessa alun perin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Näin yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuus johti kohti kansallista strategiaa.

Aikaa ennen toista maailmasotaa kutsutaan usein ”esihistorialliseksi”. Toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustyön (Big Science). Aluksi tämä oli pääosin sotilaallista mutta laajeni pian teolliseksi ja teknologiapoliittiseksi Yhdysvalloissa (1945). Mukaan tuli valtapolitiikka kylmän sodan aikana ja Kalifornian Silicon Valley (piilaakso) käynnistyi vuonna 1951 ensimmäisenä tiedepuistoalkiona (Science Park).

Yhdysvalloissa prosessia edisti pragmatismi ja utilitaristinen liikemiesajattelu. Pragmatisimi levisi myös Suomeen mm. kouluopetuksen ja opettajakasvatuksen kautta (ks. Pragmatismi). Varsin varhain syntyi kansallisia strategioita, joiden yhteydessä tulivat käsitteet verkostoista, innovaatioketjuista ja klustereista. Samalla innovaatiopolitiikka integroi yhteen kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot (sosiaali- ja terveys, ympäristö, alue jne.).

Yhteiskunnallisesti mukaan tulivat uudet organisaatiorakenteet (verkostot, klusterit jne. ), työskentelytavat ( tiimit, ryhmät, tiimiroolit jne.) sekä lopulta myös ajankäyttömallit, elämänmuoto, uusi maailmankuva sekä evolutionaarinen luova prosessi ( avoimet markkinat, evoluutio, liberalismi)

Strategian yhteydessä yleistyivät myös Suomessa käsitteet integraatiosta ja globalisaatiosta, informaatioyhteiskunnasta (ks. Castell, verkostoyhteiskunta)

verkottumisesta (tekninen termi) ja verkostoitumisesta, dynaamisesta yhteiskunnasta ja osaamiskeskuksista, innovaatioympäristöistä ja oppivista alueista, innovaatiokapasiteetista, pragmatismista (ks. pragmatismi) sekä hierarkioiden ja rajojen kirosta.

Suomi ja innovaatiopolitiikka

Suomen ”esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Innovaatioaaltojen etenemistä maahan edistivät kriisit, kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot, laaja kontaktien verkosto Eurooppaan, jossa etuna oli kohtuullisen matalat luokkarajat sekä kaikkien yhteiskuntaryhmien mukana olo kansainvälistymisessä. Ehkä mukana oli myös yksilöllisyyttä, yhteisöllisyyttä, joustavuutta ja Venäjältä saatu malli liikkuvuuden edistämiseksi ruotsalaisilta periytyneeseen hallintoon.

Kansalliseen innovaatioita tuottavaan tieteellistekniseen kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla ja ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma valmistui vuonna 1973. Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi 1980-luvulla, jolloin kaikilla yliopistoilla kuului olla oma ohjelmansa ja Tekes kohotettiin kansallisen strategian symboliksi. Malli muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja sieltä se myös imitoitiin (ks. imitointi).

Yhdysvaltalainen pragmatismi rantautui Suomeen monelta suunnalta. Tavoite oli kuroa muiden OECD –maiden etumatkaa kiinni keskittäen. Öljykriisin aikana muun maailman joutuessa korporatiiviseen vaiheeseen Suomi edusti omaa linjaansa ja sai kiinni OECD –valtiot.

Toisessa vaiheessa Suomi haki jo oman osaamisensa kriittiset tekijät fokusoiden ja löysikin omat kasvualueensa. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin. Ensimmäinen omavarainen korkean teknologian miljöö saapui ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982.

Alueellinen innovaatiopolitiikka käynnistyi vasta EU –ohjelmakausien myötä vuonna 1994 (Osaamiskeskukset). Käytetty malli oli vanhasta sosiaalisesta pääomastamme ja osin Ruotsista kloonattu, jolloin mukana oli suomalainen ”syndrooma” kriittisestä massasta, halu säästää resursseja ja keskittää. Uutta olivat oppi alueiden sosiaalisesta muistista, sosiaalisesta pääomasta. Uusi käsitys innovaatioiden synnystä ja leviämisestä alkoi niin ikään rantautua vuoden 2005 jälkeen, jolloin imitoinnin isolaatiomekanismit (ks. isolaatiomekanismit, Powell) ja innovaation leviämistavat tulivat kriittiseen tarkasteluun (ks. Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)

Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa

Suomen vahvuuksista keskeisin on sen geopoliittisessa sijainnissa. Jos tämä jätetään ulkopuolelle muita vahvuuksia ovat instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla. Individualismi sopii innovaatioprosessin henkeen ja on ehkä suomalainen ilmiö. Edellä on jo mainittu pragmatismi ja tieteellinen maailmankuva, evolutionarismiin kuuluva visio paremmasta huomisesta. Kaikki nämä edistävät innovaatioiden vastanottokykyä.

Suomella on yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti – kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi tähän kuuluu kyky tai suoranainen pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu.

Suomesta voidaan löytää kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos sekä vahva kansallinen näkökulma – verkostotalous ja klusterit. Maassa on matalahkot luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Näitä tukee determinismi (environmentalismi) (ks. kuva Ratzelin maisema) sekä hyvinvointivaltion opit.

Suomessa vastaanotettuja käsitteitä ovat mm. yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit, klusterit sekä englanninkielisinä communicator, coach, rewarder, supporter, controllers, explorer promotor, creator innovator, concluder producer, truster organizer, linker, reporter adviser, empowerment (ks. empowerment), leadership (ks. yrittäjäklusterin roolit, Luostarinen)

Ekologinen klusteri

Ekologisella klusterilla (Ecological cluster) on alun perin tarkoitettu biokulttuurisen systeemin ekologista ja ekonomista alasysteemiä. Se on ollut biologisen ja kulttuurisen klusterin yhteistä toimintakenttää ja sisältää laajasti määriteltynä sekä spatiaalisen järjestelmän abioottisen ja bioottisen osan että kulttuurisen systeemin ekonomisen ja sosiaalisen klusterin.

Pienempimittakaavaisesti ekologisella klusterilla tarkoitetaan kestävään kehitykseen (sustainable development) pyrkivää klusteritalouden ja –yrittäjyyden verkostoa. Yrittäjyyteen liittyy läheisesti arvot ja etiikka, joka tarkoittaa luonnon kestävää käyttöä, kulttuuriperintöä, eläinsuojeluetiikkaa, ympäristöteknologian innovatiivista hyödyntämistä ja arvorakenteiden sosiologiaa.

Tuotannon tekijöissä korostetaan verkostoitumisastetta, paikallisuutta, luontoa keskeisimpänä tuotannontekijänä, aineettomia voimavaroja sekä raaka-aineiden kierrätystä. Määrittelyyn vaikuttaa usein myös asiakaskunta, joka on ympäristötietoista ja edustaa usein ekologista humanismia verkostotalouden määrittelyssä.

Käsitteen käyttöalueet ovat laajoja ja liittyvät yrittäjyyden ja kulutuksen ohella markkinointiin, tilastointiin, hallintoon, rahoitukseen ja brandien rakenteluun, yritysimagoon, jossa ekokestävät tuotteet ovat usein osa ”sepitteellistä” ”Good Society” –käsitettä.

Usein määrittelyssä mainitaan toiminnan mittakaava, joka on joko pienimuotoista tai ympäristövaikutteista tai molempia sekä toiminnan alueellinen laajuus, joka on paikallista tai lähellä yhteisöllistä alueidentifikaatiota. Klusterit sopivat hyvin luonnonvaroja käyttävän pienyrittäjyyden palveluun. Ne helpottavat eri toimijoiden välistä yhteistyötä, poistavat raja-aitoja ja mahdollistavat uusien, myös innovatiivisten prosessien synnyn, synergiaprosessit sekä mahdollisuuden interventioihin ja kehityksen alueilla, jotka ovat usein odottamattomia, rajoja poistaen. Samalla yritys pystyy tuottamaan kustannustehokkaammin kuin kilpailijansa ja kansantalous pyrkii tarjoamaan parhaan mahdollisen kotipesän klusterille – yleiset ja klusterikohtaiset edellytykset.

Ekologinen klusteri on samanaikaisesti yhteistyötä ja kilpailua, jossa klusterin yrityksiä sitovat yhteen vahvat ekologiset hyödyke- ja osaamiskytkennät sekä julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot.

Taiteen klusteri

Klusteritaide (Cluster Art) ja taiteen klusteri ovat eri käsitteitä. Edellinen liittyy taiteen sisältöön ja substanssiin, jälkimmäinen sen organisoitumiseen ja yhteiskunnalliseen verkostoitumiseen. Taiteen klusteri on osa evolutionaarista tieteen teoriaa.

Klusterina kuvataiteen klusteri on pienyrittäjyyttä ja sen verkottumista ja verkostoitumista. Verkottuminen tarkoittaa prosessin tietoteknistä osaa (vrt. internet).

Taiteen klusteri on osa muuta alueellista, kansallista ja kansainvälistä klusteroitumista, alan tiedettä ja tutkimusta sekä poikkitaiteellista prosessointia. Sen merkitys innovaatiojärjestelmässä on liki sama kuin luovan innovaattorin (creator innovator) rooli tiimiorganisaatiossa.

Kuvataiteen klusteri on osa muuta taiteen ja tieteen klusteroitumista. Tässä sen merkitys on yhteinen muun innovaatiojärjestelmän tai sen kansallisen strategian toteutuksen integraation kanssa (ks. Luostarinen 2005, Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti).

Taiteen (kulttuurin) klusteri on osaamisympäristöineen kansakunnan ja talousalueen kilpailukyvyn innovatiivisin ydin. Klusteri hyödyntää kaikki ne alueet, joilla innovatiivisuus ja pieni mittakaava sekä joustava talous ovat tehokkaita verkostotalouden toimintavälineitä.

Suomessa taiteen (kulttuurin) klusteriin kuuluvat yrittäjien ja alan harrastajien verkostojen ohella institutionaaliset tiedon tuottajat, tutkimus, koulutus, hallinto ja rahoitusjärjestelmät sekä media. Luonnonvarojen käytössä klusteri on osa ekologista klusteria ja sen toimintaperiaatteita.

Klusteritaide (Cluster Art)

Klusteritaide on voimakkaimmin leviävä taiteen käsite ja nykytaiteen muoto monine vivahteineen. Kirjoittaessani ensimmäistä ”Klusteritaiteen Manifestia” käsite oli vielä tuntematon Googlen hakulaitteelle. Noin puoli vuotta myöhemmin ylittyi kuitenkin jo miljoonan löydöksen raja, kymmenen miljoonan raja ylittyi runsaan vuoden kuluttua joulukuussa 2005 ja 20 miljoonan raja maaliskuussa 2006. Tänään vuonna 2016 lähestyttään jo 200 miljoonan rajaa. Kasvu on odotetun eksponentiaalista.

Klusteritaide on aidosti innovatiivista ja prosesseja kokoavaa, integroivaa luovaa toimintaa. Klusteritaiteen verkostoituminen ja verkottuminen on sen ydin ja nopean leviämisen ehdoton edellytys. Klusteritaide on innovaatiotaidetta eikä niinkään imitoivaa tai innovaation diffuusiota. Sen määrittely on siten mahdollista vain innovaation määritelmän ja klusterin määrittelyn kautta puuttumatta sen omalakisuuteen ja konventioista vapaaseen luonteeseen.

Klusteritaide on käsitteenä prosessoiva ja yhdistää kaiken aikaa uusia elementtejä. Sen sijaan päämäärän asettaminen sulkisi jo sellaisenaan innovaation mahdollisuuden. Klusteritaide ei tunnista rajoja eikä eri taiteen suuntien tai ismien asettamia konventioita, mutta on usein vuorovaikutteista tuottajan ja kuluttajan välillä. Tällöin käsitteet ”tuottaja” ja ”kuluttaja” ovat hämärtyneet hieman samaan tapaan kuin ekologisen klusterin yhteydessä.

Klusteritaide on klusteroituvan ja verkostoituvan yhteiskunnan ja sen innovatiivisimman osan yhteinen prosessi. Taide on klusterin innovatiivisin osa ja prosessoija yhdessä tieteen kanssa ja toteuttaa samaa päämäärää. Kulttuurista riippuen nämä esiintyvät joko hyvin läheisessä yhteistyössä tai ovat etäämpänä toisistaan.

Porter (porterismi)

Michael Porter tunnetaan lähinnä klusteritalouden tutkimuksesta ja ”timantti- ja klusterimallistaan”. Klusterin monimutkainen verkostorakennelma antaa sen jäsenille merkittävän kilpailuedun pelkän yrityksen oman liiketoimintakohtaisen edun ohella. Klusteri on keino toteuttaa sellaista poliittista ekonomiaa, jossa markkinoiden täydellisen avaamisen sijasta pyritään säädeltyyn markkinoiden avaamiseen. Sillä säädellään talouden perustana olevien avainalojen kilpailukykyä globaalisti kansainvälisten sopimusten sallimilla kauppa- ja talouspoliittisilla keinoilla. Näin monikansalliset globaalit verkostot joutuvat purkautumaan yhä enemmän paikallistason transnationaalisiksi verkostoiksi.

Klusteri liittyy makroekonomiaan mutta Porter käsitteli sitä makroekonomian ohella yritystalouden ja mikroekonomien edustajana myös aluetalouden ja yritystalouden näkökulmasta. Aluetaloudessa klusterioppi on lyhyesti paikallistalouden innovoivuuteen perustuva oppirakennelma. Sen tausta on innovoivassa pienyrittäjyydessä ja niiden verkostoissa sekä sosiaalisessa muistissa (pääomassa). Suomalaisessa osuustoimintaliikkeessä on havaittu runsaasti sellaista taloushistoriallista logiikkaa, jonka perusta on lähellä klusteritaloutta ja maaseudun toimintaympäristössä on runsaasti sellaisia toimintaelementtejä, jotka saattavat olla syy verkostoitumisen ja klusteritalouden kiinnostukseen Suomessa. Japanin keiretsut vastaavat hieman samaa toimintalogiikka.

Suomeen klusteritutkimus ja porterilaisuus välittyi Ruotsissa Porterin tekemien tutkimusten kautta alkaen vuodesta 1986. Suomen kansallisen klusterihankkeen ydinryhmä perehtyi klustereihin vuoden 1990 aikana. Ensimmäiset suomalaisten käyttämät Porterin klusterimallin kirjalliset lähteet olivat Porterin artikkelit ja kirja ”The Competitive advantage of Nations” ja ”Advandage Sweden” tekijöinä Örjan Sölvell, Ivo Zandler ja Michael E. Porter.

Porterilaisuus ei levinnyt Suomeen suurena uutisena ja innovaationa. Jo vuonna 1984 käännettyä ensimmäistä suomenkielistä Porterin kirjaa (Strategia kilpailutilanteessa) ja kahta seuraava myytiin seuraavan kymmenen vuoden aikana vain runsas 1000 kappaletta kun kustantajan mukaan kannattavuusraja on noin 5000 kirjaa. Maaseudun ja yrittäjien käytössä klusterikirjat ja –ohjelma eivät voineet olla juuri lainkaan vuosituhannen vaihtuessa. Tieto klustereista ja klusteritaloudesta on välittynyt suurelle käyttäjäjoukolleen pääosin muuta kautta ja samalla porterilaisuus on

muuttunut ja värittynyt matkalla. Kyse on imitointiin ja innovaation diffuusioon liittyvästä yhdestä perusongelmasta. Se selittää myös diffuusisten prosessien lamaa ruokkivat vaikutukset ja taantuman pituuden. Reaaliaikaisissa prosesseissa tilanne muuttuu ja näistä enemmän kirjoissani käsitellen hybridiyhteiskunnan syntyä, mediayhteiskuntaa ja sosiaalisen median taloutta ja srtategiaa. Ilmiö on paljon mutikkaampi kuin perinteisessä diffuusisessa yhteiskuntamallissa (=spatiaalinen diffuusio)

Evolutionarismi

Evolutionarsimi on lähellä klusteria ja sillä tarkoitetaan kansallisten ja alueellisten innovaatio-ohjelmien myötä syntynyttä evolutionaarista taloustiedettä. Innovaatio ja porterilainen klusteri-ideologia on tämän taloustieteen suunnan peruskäsitteitä. Usein sen käsitteet tulkitaan jopa heuristisella (käsite ks. Wikipedia) tavalla ja ristiriidassa vallitsevan positivistisen (käsite ks. Wikipedia) taloustieteen käsitejärjestelmän kanssa.

Evolutionaristit tutkivat niitä taloudellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatiotoimintaan ja antavat teknologian muutosprosessille suunnan ja dynamiikan. Ehkä tunnetuimman alan edustajan Freemannin mukaan 80 % talouden kasvusta liittyy tuottavuuden kasvuun ja tuottavuuden kasvusta puolestaan 80 % selittyy uusilla innovaatioilla. Alueelliset innovaatio-ominaisuudet ovat vuorovaikutusverkostossa tapahtuvia ja lähellä klusteritaloutta (Spatial clusters).

Evoluutio viittaa biologiseen prosessiin ja sellaisena se on myös alunperin ymmärrettävä. Evoluutiobiologi tai biososiologi Richard Dawkinsin mukaan evoluution perusyksikkö ei ole kulloinenkin organismi, vaan ”itsekkäät” geenit, joiden tärkein tehtävä on huolehtia omasta lisääntymisestään. Kärjistäen: organismin hyvinvointi on geenin elämän edellytys, mutta vain lisääntymiseen asti. Sama pätee meemeihin: kultuurievoluution yksikköinä ne siirtävät sisältämänsä informaation eteenpäin tehokkaimmaksi pitämällään tavalla. Näin siirtyvät, periytyvät ja muuntuvat kaikki kulttuuriset ja sosiaaliset, myös taloudelliset prosessit. Näistä tärkeimmät liittyvät juuri innovaatioon ja sen tapaan tulla hyväksytyksi, muuntua ja ”tarttua” tietokoneviruksen tapaan koneelta toiselle. Daniel Bennett selittää näin mm. uskontojen periytymisen ja sosiaalisen, kulttuurisen ja myös ihmislajin selviytymistä selittävän merkityksen (Denett, 2006, Breaking te Spell. Reliogion as a Natural Phenomenon). Ranskalaisen Rene Girardin käsite ”mimesis” (jäljittelytaipunus) vie prosessin lähemmäs omaa krisitinoppiamme ja sen syntyä ja eroja arkaaiseen kulttuuriin ja uskonkäsitykseen (uhraamiseen).

Evolutionarismi on tyypillinen tieteiden rajapinnoilla syntynyt poikkitieteinen tutkimuskenttä ja sen kohtaamat ”ongelmat” tai kritiikki syntyy pääosin juuri perustieteiden positivististen koulukuntien konventionaalisesta traditiosta. Kärjistäen uskontojen kohdalla nämä liikkeet ovat usein fundamentaalisia ja pyrkivät sulkemaan innovaation (innovaattorin) ulos konventiota ylläpitävästä kentästä joko toisinajattelijana tai muuten ongelmallisena henkilönä. Evoluution ja sen toiminnan sosiaalisen biodiversiteetin näkökulmasta ilmiö on hyvin ymmärrettävissä ja selittyy myös innovaatioaallon gaussimaisen käyrän jakaumalla, jossa sekä ensimmäisen vaiheen innovaattoreita ja viimeisen vaiheen vitkastelijoita on aina ääripäissä sama määrä. Näin fundamentelismi uskonnossa tai tieteen dogmeja ylläpitävät konventiot antavat tukijoilleen ikään kuin ilmaisen edun ja niiden tukeminen on vapaamatkustajan elämää dynaamisessa talousjärjestelmässä. Girardin käsitteistössä ulkopuolisen ”syntipukin” uhraaminen oli arkaaisen uskonkäsityksen tapa ratkaista konflikteja. Kristinopissa uhri käsitteenä muuttui vaatiessaan samaistumista uhriin. Syntyi käsite ihmistieteiden darwinismista.

Innovaation diffuusio

Innovaation diffuusiolla hägestrandilaisena (Torsten Hägestrand) mallina tarkoitetaan leviämisprosessia, jossa innovaation omaksumisen ja vastaanottamisen leviämissuunta määräytyy taajamien ns. keskusluokituksen ja näiden välisten välialueiden välillä. Innovaatio syntyy yhdessä pisteessä ja leviää siltä portaittain ylemmän luokan keskuksesta kohti alempia ja lopulta taajamien väliselle välialueelle.

Gradientit ovat käyriä, joiden sisällä diffuusio etenee ja on ”vahvempi” lähempänä keskusluokitukseltaan merkittävimpiä taajamia. Innovaatioaalto muistuttaa matalapaineen syklonia ja se täyttyy vaiheessa, jolloin viimeisimmätkin vitkastelijat ovat uuden innovaation hyväksyneet. Leviäminen vain tapahtuu hierarkkisessa järjestyksessä pääkaupunkiseudulta maakuntakeskuksiin ja näistä edelleen pienempiin taajamiin sekä lopulta näiden vaikutusalueille periferiaan. Suomessa tämä on aiheuttanut poliittista värittymistä osin hitaan ja myöhäisen kaupungistumisemme seurauksena.

Alueet luokitellaan innovaatiokykynsä mukaan ja joskus puhutaan myös ns. multidimensionaalisesta diffuusiosta, jolloin mukana on seurannassa sekä eritasoisia omaksuja-alueita että omaksujatyyppejä.

Innovaatioaalto

Innovaatioaallolla tarkoitetaan Gaussin -käyrän muotoista alueen yli kulkevaa aaltoa, jossa ensimmäisessä vaiheessa uuden omaksujia lasketaan olevan noin 2.5 % (innovators), toisessa vaiheessa ensiomaksujia 13.5 % (early adaptors), kolmannessa vaiheessa aikainen enemmistö (early majority) 34 %, tätä seuraava myöhäinen enemmistö (late majority) 34 % ja lopuksi vitkastelijat (leggards) 16 %.

Kulutustutkimuksessa nämä tyypit jaetaan vielä erikseen moneen segmenttiin ja tulkitaan tapauskohtaisesti. Yhteiskunnallisessa tutkimuksessa käytetään myös lukuisia sellaisia jakoja, jotka viittaavat mm. radikaalisuus-konservatiivisuus akselille. Usein kyseessä on tapa kartoittaa mielipidemuokkaajia ja innovaatiotutkimuksessa etenkin visionäärejä, ideoiden kartoittajia ja viestijöitä, prosessin ohjaajia ja aloitteentekijöitä.

Innovaattorit ovat luonnollisesti innovaatioprosessin tärkein ryhmä ja aallon käynnistäjä. Usein heitä luonnehditaan toisinajatteleviksi uudistajiksi, edelläkävijöiksi ja ajattelussaan sekä toiminnassa divergoiviksi (käsite ks. Luostarinen tai Wikipedia). Vastaavasti aallon toisessa päässä ovat organisoijat tai kontrolloivat ryhmät, konvergoiva (ks. Wikipedia) prosessi ja staattinen, turvallinen pysähtynyt yhteiskunta, organisaatio ja kulutus.

Nykyisin innovaatioaallot ovat päällekkäisiä, kaikkialla samaan aikaan läsnä. Tällöin oleellista on luokitella vastaanottajat ja vastaanottajien kyky tai tarve hakea tietyltä ”tasolta” hankittava osaaminen, tieto, strategia, tekninen uudistus, idea, organisaatio jne. Tällöin alueiden tai omaksujien sijasta luokitellaan mieluummin innovaatiot ja niiden tyypit sekä tämän jälkeen keinot niiden saavuttamiseksi. Ilmiö on avainstrategia lamasta toipumiseen ja kasvun välttämätön edellytys.

Innovaation omaksujatyypit

Kulutuksessa innovaatiotyypit jaetaan innovaattoreihin, ensiomaksujiin, suureen enemmistöön ja viimeisenä tulevaan vitkastelijoiden ryhmään (ks. innovaatioaalto).

Visionäärit (visio) on luokiteltu suuren strategisen merkityksensä vuoksi erikseen. Usein näkee luokituksia, joissa innovaattorit (muuttava agentti, innovaatio) ja visionäärit esitellään yhtenä ja samana persoonallisuuden ulottuvuutena. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole.

Suuren strategisen merkityksensä vuoksi käsitteestä (viso, visonääri) on tullut toimintaa ohjaava prosessoija, agentti, manageroija, leaderi, valmentaja, suunnannäyttäjä sekä innovaatioiden ohjauksessa ja käyttöönotossa tärkein seurattava ihmisryhmä. Käytännössä vanhan innovaatioaallon tulkinnan mukaisessa luokituksessa kyseessä on ns. toisen vaiheen ensiomaksuja (early adaptors), johon kuuluu noin 13.5 % kuluttajista. Riskejä välttelevät suuret konsernit tuovat pitkälle viedyt mallistonsa esille vasta tässä vaiheessa markkinoita. Kyseessä ei ole enää varsinainen ”innovaatio” vaan sen paranneltu ja markkinoilla jo varmennettu valmistuoteperhe. Innovaattoreille (2.5 %) kelpaisi huonomminkin toimiva demo ja juuri niitä nämä myös aina käyttävät tai itse valmistavat.

Aikaisilla omaksujilla on kulutuksessa tärkeä merkitys mutta ehkä vielä merkittävämpi rooli heillä on juuri mielipidemuokkaajina, ja organisaatioiden johtajina. Joskus visionääri on miltei päinvastainen tapaus kuin mitä innovaattori, joka tunnistetaan tiukassa oppositiossa toimivana radikaalina uudistajana, ei mielipidemuokkaajana tai hyväksyttynä johtajana. Kulutuksessa nämä viittaavat kuitenkin samaan persoonallisuuden faktoriin.

Yhteiskunnallisesti merkityksellisin on liki kolmanneksen väestöstä kattava aikainen enemmistö ja heti tämän jälkeen tuleva yhtä suuri myöhäinen enemmistö. Edellisen toimintaa ohjaa puhdas pragmatismi, harkitseva käytännöllisyyden taju ja hinnoittelu. Yleensä hankinnoissa päädytään markkinajohtajiin. Myöhäisen enemmistön kohdalla hankintaan vaikuttaa jo ulkoiset paineet, taloudellinen välttämättömyys ja tuki pelkojen voittamisessa. Yleensä kyseessä ovat alemmat sosiaaliset luokat, joihin myös viimeiset vitkastelijat lukeutuvat. Käytännössä uusi teknologia hankitaan vasta kun se on jo niin syvällä jo hankitussa teknologiassa että he eivät edes tiedä sen olemassaolosta.

Itse innovaatioprosessissa ja ympäristössä Simberg luokitteli ehkä vanhimmassa 1950-luvulla laaditussa luovuuden yhteisöpelissä ihmiset kannustavan ilmaston rakentajiin eli ”helpottajiin” (facilitator), positiivisiin tukijoihin (supporter), ideoiden kuuntelijoihin, kartoittajiin ja viestittäjiin (communicator) sekä tunnustuksen antajiin ja palkitsijoihin (rewarder). Samalla yleistyi käsite konvergoivasta ja divergoivasta prosessoinnista ja konservatiivisesta sekä radikaalista maailmankuvasta. Simbergin luokitukset ovat edelleenkin käytössä tosin mutkikkaimpina verkostosuhteina.

Innovaatioroolit (IMA Innovation Management Association)

Kirtonin (ks. Luostarinen 2005, s. 45) luokituksessa innovaattorit etsivät aktiivisesti tietoa uusista ideoista. Innovaattorit ovat periodisia, jatkuvia muutoksia hakevia ja siten oppositiossa jo vallitsevaan tietoon. Pragmaattisessa ajattelussa ja sen teknologisessa kielenkäytössä innovaattorin tunnista esim. puolivalmiista demoista mutta myös teknologiasta keskeisenä kiinnostuksen kohteena. Innovaattorit tuntevat vetoa riskeihin ja antavat uudessa kokeilevassa elämäntavassaan anteeksi pienet tekniset puutteet kuten dokumentaation, hitaan suorituskyvyn, laiminlyönnit ja epäloogisuuden. Juuri epäloogisuus yhdistää useimpia luokituksia innovaattoreiden kuvauksessa ja tuo mukanaan vähemmän tieteellisiä kuvauksia ”neroudesta” ja tämän yhtymäkohdista esim. mielen sairauksiin ja siellä havaittavaan epäloogisuutta aiheuttavaan persoonallisuushäiriöön. Innovaattori ei ole ”hullu” eikä maaseudulla ”kylähullu” eikä ilmiöllä ole yhtymäkohtia epämääräiselle ”nerouden” tulkinnalle.

IMA:n (Innovation Management Assocition) luokituksessa päädytään lähelle Simbergin alun perin esittämiä perustyypejä. Tyypillisiä innovaatiorooleja ovat IMA:n analysoimat viisi positiivista innovaatioita edistävää johtajaroolia sekä viisi estävää ja hankaloittavaa roolia. Suomessa on otettu käyttöön näistä käsitteet luovasta johtajasta (creator), ideanvirittäjästä (stimulator), ekspertistä, konsultista ja suuntaajasta (course-keeper).

Aiemmin Mageirson ym. (1984) olivat tyypitelleet johtoryhmän avainrooleihin, joista käytettiin nimitystä luova innovaattori, tutkaileva promoottori, arvioija kehittäjä sekä organisoija ja kontrolloija. Myöhemmin nämä ovat vakiintuneet myös tiimiorganisaatioiden käyttöön.

Pinchot (1985) otti käyttöön paljon referoidut ”intrapreneur” ja ”entrapreneur” –roolit. Kaikilla näillä on yhtymäkohdat alun perin Simbergin (1962) lähinnä luovuuteen liittyviin roolikuvauksiin (helpottaja=facilitator, tutkija=supporter, viestijä=communicator, tunnustuksen antaja=rewarder)

Kirjallisuudesta lisää ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf

tai

www.clusterart.org