Hesari käy läpi Suomen historian hyvät ja pahat teot. Tähän tarkoitukseen lehti haki kahdentoista tietäjän, lähinnä historian professorin, mielipiteet. Rankkaa tekstiä kuvineen viisi sivua ja sen lisäksi vielä pari sivua antropologien tekemiä kaivauksia saamelaisten haudoilla hakien sieltä luita tutkimuksiinsa.

Australiassa tehtiin samoin ja kohteena olivat aboriginaalien haudat ja pyhät paikat. Niistä maksettiin ja hyvin. Niin hyvin että lopulta luita metsästettiin surmaamalla eläviä ihmisiä.

Itse pitäisin tätä ihmisen tiedon hakua ja uteliaisuutta, vallan käyttöön liittyvää herramoraalin ylimielisyyttä, omaan aikaansa liittyvää herrakansan luonnetta, myös suomalaisten ensimmäisenä syynä ja seurauksena julmuuksiin, siinä missä myös yllättäviin hyviin tekoihin ja löydöksiin. Herrakansa on hivenen vaihdellut ja välillä on itse hoidettu julmuudet.

Tämä muita parempana itseään pitäminen kun tahtoo johtaa ilmiöihin, jossa syntyy herra- ja orjakulttuuria. Kiusaamista ja sadismia, surmia, jotka lopulta vallitseva kulttuuri ja nälkä, puute, kurjuus, sodat ja terrrori, vankileirit, erilaisuus, lapsen tai naisen heikompi asema jne. johtivat kohteluun, jossa humanitaarinen ihmisyys katosi tai sitä ei tunnistettu vielä lainkaan.

Ei ollut sellaista uskontoa ja normistoa, omiin oloihimme sopivaa moraalia, josta olisi kasvanut nyt kokemamme sivistysvaltion opit ja hyvinvointiyhteiskunnan siunaukset. Hyvän ja pahan luokittelu on orjamoraalin tuotetta, hyvän ja huonon erottelu herramoraalin kulttuuria. Lehti kirjoittaa hyvistä ja julmista teoista, ei edes huonoista tai pahoista.

Juuri nyt elämme tällaista aikaa. Kansa on jaettu taas kerran kahtia. Joko ensimmäiseen luokkaan tai luokattomiin. Vaikka teloituksia ei tapahdukaan, leirejä ei löydy, Forssassa omat juhlat torilla järjestetään betonimuurien suojassa ja paikalle kutsut puhuvat poliitikkoina, mikä on pielessä huomaamatta, että he puhuvat puuta heinää lukittuna ja suljettuna leiriin, jota ei saisi olla enää vuonna 2017, juopuneiden nuorten örveltäessä teltalta toiselle hakien suomalaista traumaattista mainetta juopottelun ikiaikaisesta kirosta ja kulttuuristamme, sen maineesta maailmalla.

Suomessa raittiusliike teki siitä juuri traumaattisen kokemuksen kanakuntana ja moni koki sen lapsena tullen pahoinpidellyksi ja muistaa elokuvan seitsemästä surmanluodista suomalaisena ilmiönä. Toki myös positiivisena ilmiönä tanssit ja tanssipaikat, yhteiset talkoot ja Rautavaaran kaltaiset viihdyttäjät.

Onhan se upeaa että tällaistakin on ollut ja löytyy ja joku proffa oli havainnut ja mainitsee myös euroviisut. Kuten myös eläimiin sekaantumisen ja vielä 1900-luvun alun prostituution, sotien raakuudet ja maailman julmimmat vankileirimme. Ikään kuin prostituutiota ei tänään olisi. Professorit elävät suljettua elämää.

Toki proffat mainitsevat kansansivistyksemme, vaatimuksen oppia lukemaan, köyhäinhoidon ja uhrautumisen. Tosin kukaan ei mennyt sotaan joutuakseen sankarihautaan. Se käsitys on virheellinen ja joku oli sen oivaltanutkin. Joku toinen keino elää olisi ollut ehkä parempi kuin germanismi I ja II, kuvaten Laura Kolben tapaan 1910-luvun rotuopillista elämää ja ruotsalaista ylimielisyyttä, sadismia sekä viimeisimpiä sotiamme ja saksalaissuuntautunutta julmuutta leireineen.

Karjalaisten asuttaminen sentään oli hyvä teko mutta heidän kohtelu useammankin mainitsemana kauhistus. Lasten ja nuorten kohtelu, naisten surmaaminen sisällissodassa, on monen huomaama mutta myös rauhanteot ja YK:n jäsenyys sekä nälän välttäminen ja sovun rakentajat mainitaan.

Hyvinvointivaltio ja yhdenvertaisuus ovat suuria arvoja, siinä missä heikompien oikeudet, viemäri- ja vesijohtoverkostot, hygienia, kouluruoka ja rokotukset, yleinen oppivelvollisuus, lukkarin koulu ja omat kirjailijamme, taiteilijamme, tieteilijämme, tietäjä iänikuinen eläen Ilmarisen tapaan jossain Pohjantähden suunnalla. Sammon rakentajista ja Nokiasta kukaan ei mainitse.

Sosialismin kaatuminen unohti yhteiskuntatieteilijämme ja nosti taloustieteilijät medioitten asiantuntijoiksi. Nyt kaikki mitataan makrotalouden opein ja se on ongelma, josta ei kukaan puhu yhtään mitään odottaessaan tutkimuksilleen taloudellista tukea. Se että professori valitsee sanansa, muistaen laitoksensa talouden ja poliittisen tukijan, ei ole paha asia eikä edes huonomuistisen ihmisen elämää. Aivan kaikkea ei ole viisasta muistella ja tulla liian lähelle oman aikamme historiaan jääviä ääripäitä.

Niin todellisia ja jokaisen meidän kokemia kuin ne nyt ovatkin. Historia on tässä ajassa hyvin lyhyt, tämä hetki ikuisuus ja tulevaisuus epävarma, taktisten siirtojen luonnehtima, josta pitkän aikavälin strategia tahtoo puuttua kokonaan.

Markku Junkkari sentään muistaa Iisalmen Kirmankylän sumua ja tihkua ennustavan Seppo Kääriäisen sosiaalisen median lyhyet sekä kertoo, kuinka koulukaverini peukalon suunta ratkaisee, miten pääministerille käy tulevaisuudessa.

Kun viisi ministeriä on vailla puoluetta ja 0.7 %:n kannatuksella gallupeissa, eikä saa edes nimetä omaa presidenttiehdokastaan, mutta kantaa painavia ministerin salkkuja, poliittisia sellaisia, ei virkamiehinä, silloin kysytään parlamentarismilta ja perustuslailtamme todellista venyvyyttä ennen vaalejamme. Luojan kiitos meillä ei ole tätä perustuslakituomioistuinta nyt niskaan hengittämässä. Poliittinen valiokunta on kivuttomampi rapauttamaan perustuslain hengen ja tarkoituksen.

Se, että Kääriäinen naapurinani Iisalmessa nostetaan puolueen isähahmoksi ja vallankäyttäjistä ensimmäiseksi, ei ole liioiteltua Junkkarilta lainkaan. Olkoonkin, että Forssan naapurina asuu Sirkka-Liisa Anttila. Kansa on nyt tutustunut Sipilään, kuten Kirmanrannan Seppo sitä aikanaan vaati, ja nyt alkaa olla tekojen aika tai puolueen prosentit jäävät alle edellisen pääministerin aikana romahtaneen kannatuksen. Ja silloin pääministeri sentään ymmärsi erota. Mutta hän taisikin olla nainen ja naisen asema on ollut Suomessa historian professoreiden tulkintana tosi ankea ja vailla edes “toverille ei jätetä” moraalia.