Helsingin Sanomia lukien

25.09.2022

Sunnuntain Hesari (25.9.2022) ei säästele pääkirjoituksessaan ja sen kuvituksessa Venäjän presidenttiä. Nurkkaan ahdistettu rotta ilmeineen kertoo enemmän kuvana kuin mikään teksti ikinä. Maata armeijassa palvelemaan jäävät köyhät ja etnisten vähemmistöjen edustajat, koulutetut pakenevat. Moni tilaa itselleen vain Hesarin viikonlopun numerot lehdestä ja muut mediat ovat sitten usein sosiaalisen median seurantaa.

Vertailin edellistä syksyllä 2019 kirjoittamaani artikkelia tämän päivän kirjoitukseeni. Niissä on melkoinen ero. Vaikka molemmat ovat samaan aikaan syksyllä kirjoitettuja ja lukien juuri Hesaria. Kolmen vuoden aikana tapahtui jotain vallan kauheaa. Vertailkaapa mitä ja miten ne vaikuttavat medioihimme, siihen suurimpaan. Minä en ole muuttunut miksikään. Vain media ja sen kuvaama maailma.

Toki uutisia tulee ainakin kahdelta kanavalta avaten näin maailmankuvaamme. Raja avautuu kuitenkin railona ja maailma ei olekaan globaalin tiedon ja median tuotetta. Ei likimainkaan. Lukutaidottomia löytyy vielä paljon heitäkin. Pandemia ja sota Ukrainassa ei ole kaikkien tiedossa ensinkään.

Pääkirjoituskuvan vieressä Laura Saarikoski käy läpi omia 1990-luvun kokemuksiaan ja hakemaansa onnittelukorttia ripille pääsevälle 15-vuotiaalle tyttärelle. Hän toivoo Naton tarjoavan tyttärelle turvallisemman tulevaisuuden, kuin mitä 1990-luku tarjosi hänelle. Tuolloin arvostettiin reippautta, nyt sitten on rohjettava myöntää myös oma haavoittuvuus.

Olin 1990-luvun käynnistyessä Pohjois-Karjalassa ja vierailin yhtenään rajan takana ja Laatokan-Karjalaa kiertäen. Neuvostoliitto natisi liitoksissaan ja pohdiskelimme yhdessä Laatokan-Karjalan instituutin perustamista noille myös rajan taakse jääneille alueillemme. Netti oli saapunut juuri käyttöömme ja ensimmäiset mediat käyttivät digiajan välineistöä Itä-Savossa, Savonlinnassa. Elimme Putinin valtaantulon aattoa. Hänen taustansa herätti synkkiä ajatuksia. Mieleeni tuli Hitler ja kirja, jossa hänet kuvattiin koston enkelinä Saksan kansalle.

Nyt raja on menossa kiinni ja rautaesirippu palaa taas muistuttamaan kylmän sodan ajoistamme. Itämerestä oli tullut Naton sisämeri ja kriisin iskiessä se on turvaton paikka Pietarissa elellen ja Venäjää puhuen. Putinin kyky laajentaa Natoa ja tehdä venäläisten olo mahdollisimman tukalaksi muistuttaa vaikeaa mytomaniaa sairastavaa miehestä, jonka ympäristö pyrkii eskapismin keinoin elämään päivän kerrallaan tai paeten rajan taakse turvaan.

Synteesi heistä putinismina käsitteenä, juuri Hegeliä mukaillen, on paljon mutkikkaampi, kuin mihin lyhyt kertaus teesistä, antiteesistä ja synteesistä. Se antaa kuitenkin lyhyenä oppimääränäkin armotta tulokseksi juuri tuon niin usein koetun ankaran totuuden. Tällaisia ihmisiä ei saisi päästää valtaan juuri tällaisena aikana.

Pietarilainen Max ei aio palata Venäjälle ainakaan pariin vuoteen, jatkaa Hesari viikonlopun numerossaan. Suomessa Halla-aho ja Orpo oppositiossa osoittavat sormellaan hallitustamme. Asioihin reagoidaan vasta kun poliittinen paine on sietämätön. Ei siksi että haluttaisiin löytää asioihin ratkaisuja, suitsuttaa Halla-aho.

Samaan aikaan hallituksessa Ohisalo kertoo kuinka valtio-omisteisten yritysten ei tule sijoittaa fossiiliteollisuuteen. Fossiilitalous on auringonlaskun aikaa, vihreä ympäristöministeri kertoo yllätykseksemme. Saman sivun piirros Helsinki-Tampere oikoradasta jättäisi vanhan pääradan ja Hämeenlinnan odottamaan hidasta näivettymistään. Riihimäki on se toinen näivettyjä.

Tuo kaupunki, Hämeenlinna, on vanhan Hameen läänin pääkaupunki ja Kanta-Hämeen maakunnan henkireikä. Ei ihme, että Riihimäellä ja Forssassa haetaan omalle maakunnalle uskottavampaa veturia joko pääkaupunkiseudun tai Tampereen suunnalta. Lounais-Häme Turun, Tampereen ja Helsingin kolmion keskipisteenä on jäämässä mustaksi aukoksi kartallamme. Sille on voitava tehdä jotain ennen uuden radan valmistumista.

Forssalaiset keräämässä ääniä Lahden takaa on koominen ilmiö sekin. Eiväthän he siellä osaa edes näyttää kartalta Ypäjän tai Humppilan sijaintia. Kyllä oma maakunta on sentään tunnettava omaa mediaa seuraten. Nyt sitäkään ei ole eikä tule. Se on noloa ja vastuutonta.

Onko Mikkeliin mänijöitä, juna män justiinsa, lauleli Severi Suhonen, myös Esa Pakarisena tunnettu Pohjois-Karjalan kasvatti Rääkkylän saaristopitäjästä. Tänään Mikkelissä riidellään ja maan päämedia on saanut siitä näyttävän mainospalan Länsi-Savon pääkaupungistamme. Moni presidentiksikin aikova ja myös EU:n viroissa ja Suomen Pankissa korkoa kasvanut on ollut syntyisin juuri sieltä. Toki on tänäänkin. Savolaiset osaavat asiansa.

Samaan aikaan kun länsimaisen nykykehitys huolestuttaa demokratian ja turvallisuusaiheiden asiantuntijaa Laura Thorntonia Moskovan kansainvälisellä lentokentällä on ruuhkaa ja paniikkia, lentokentällä näkyy sota. Ihmiset eivät enää arvosta demokratian tuomia hyötyjä, suree Laura Thornton. Hesari on valinnut hyvän kohteen, lentokentän. Hämeessä sellaista ei ole eikä tule.

Vetäytyminen jo vallatuilta alueilta olisi taas Putinille valtava nöyryytys, ja vaalit alueiden saamiseksi Venäjän haltuun käynnistyivät. Äänestysalueen kartta on tullut tutuksi myös sellaisille lukijoille, joiden kartografinen tuntemus on jäänyt vähemmälle koulutukselle. Maantieteilijänä sitä katselee ehkä himan eri silmällä ja huomaa myös kartalla käytetyt väritkin. Punaista käytetään eri tarkoitukseen kuin sinistä.

Tutkija Peter Pomaraventseville, propagandaan erikoistuneelle, Kremlin luoma todellisuus on toki jo aikoja sitten käsikirjoitettu ja kyyninen kansa tietää tämän. Hän käyttää hiven eri käsitteitä kuin mihin itse käytän Hegelin filosofiaa. Kyse ei ole kyynisyydestä vaan pakenemisesta ja monet sen ilmiöistä viittaavat eskapismiin. Sitä tavataan nykyisin etenkin netin myötä syntyneenä eri muotoina.

Sen oivaltaminen taas edellytti hyvinkin yksinkertaista mytomanian kautta tapahtuvaa shakin pelaajan tapaa hyökätä mielestään oikea-aikaisesti. Lopputulos on huonostikin pelaten lopulta diplomaattinen tasapeli. ”Kaikki mihin Putin koskee, muuttuu paskaksi” maalailee Peter Hesarissa.

Näin on toki tarkoituskin ja se on hyvin perinteistä osaten oman historiansa ja tuntien kansansa. ”Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista” sopii tämän ”Veitikan” pelikirjan disinformaatioksi. Veikko Huovinen maalaili sen Hitlerin kohdalla kostona Saksan kansalle.

Ihminen löytyy ikonin takaa Kalle Holmbergina tai Esa Saarisen näköisenä Pipsa Pallasvesan kasvattina, vaimona. Sanat ovat todellakin, ei vain työväline, vaan myös tapa ajatella ja nähdä unemmekin. Saarinen on elänyt sanojen meressä ja välillä sinne myös hukkuenkin. ”Tarvitaan tähti, jotta ihmiset uskaltavat avautua avaruudelle” ja ”Runoilija, joka ei sammaloidu”. Heli Laaksonen on kirjoittanut juuri luontoaiheisen tietokirjan. Luonto myy nyt hyvin.

Runoilijan leipä on ollut aina vähän muita vaatimattomampi. Ihmisten hoitaminen on kutsumustyötä naisille sekin ja sellaisena se pysyy vielä jonkin aikaa. Päihteet tulevat kuvaan mukaan, kun kyseessä ovat suomalaiset miehet.

Kaiken tämän keskellä on hyvä, että meillä on alkoholimonopoli ehkäisemässä haittoja, kirjoittavat tutkimusprofessori Pia Mäkelä ja Juha Mikkonen Lääkäriliitosta. Kun siihen lisää lausunnon, kuinka keski-iän lihavuus heikentää vanhusiän elämänlaatua, geriatrian emeritusprofessorin johdolla, kaikki oleellinen on viikonlopun Hesarista luettukin. Kulttuuri ja urheilu sekä tiede ja taide, luonto, kun on itse koettava. Se ei avaudu lehteä selaillen.

Paitsi yhden poikkeuksen kohdalla. Jari Tervon tapa kertoa Putinista viimeisin totuus on luettava juuri hänen tulkintanaan. Putin kun toimii kuten lasten hiekkalaatikon tylsimys. Hyökkäys Ukrainaan on ollut Putinille ja Venäjälle sekä häpeä että katastrofi.

Tämä mytomaanikko kun uhkaa hajottaa koko leikin, ellei sitä leikitä hänen tahtonsa mukaan: pikku Vladimirin on oltava kaiken aikaa pääosassa. ”Bluffi Putin” on siten ikuinen lapsi ja hänen ympärillään parveilee eskapismista humaltuneita nyt jo entisiä miljardöörejä. Osa poistuu ikkunan kautta. Sille löytyy jopa kulttuurin antama tieteellinen nimikin.

Kansa nyt on mitä sattuu kymmenien kielialueitten ja aikavyöhykkeitten maassa. Toiset Jäämeren rannikolla ja Siperiassa, toiset sitten hakien välimereistä rusketusta iholleen.

Matka Pietarista ja Itämeren rannoilta Tyynen valtameren rannoille on kokemus, joka oli aikanaan syytä tehdä muinaista Silkkitietä pitkin vaeltaen. Tällaisia lapsia, Putinin kaltaisia, siellä kasvaa ja tapaa tuon tuosta, eikä niitä kannata sen enemmän pelätä.

Toki heitä löytyy Suomestakin ja tapaa joka vuosi muutaman omalla luennollakin ja työpaikallasi. Mukavia ihmisiä mutta ei nyt vallan huipulle päästen ja sieltä meitä kiusaten. Ellemme sitten ota ja itse heitä sinne äänestä. Harvasta filosofian tohtorista ja professorista nyt julmuria löytyy, oli kulttuuri mikä tahansa. Vaaleissa on syytä olla varovainen protestiääniä annettaessa.

Ja sitten vertaillen vuoden 2019 Hesariin. Mitä helvet… onko Suomi liittynyt Natoon, mistä sodasta siellä puhutaan. Mikä maata ja maailmaa on vaivannut vajaan kolmen vuoden ajan? Mikä ihmeen pandemia ja miten budjetti on tuon näköinen ja velkaa otetaan kymmeniä miljardeja. Ketkä siellä on hallituksessa?

Helsingin Sanomia lukien

On 29 Sep, 2019

Mikkelinpäivä on Arkkienkelin muistoksi vietettävä juhla. Se symboloi samalla oman aikansa medioita, enkeleitä viestien kuljettajina. Oman aikamme enkeleistä monelle tutuin on Helsingin Sanomat. Television kulta-ajan uutisten lukija oli monelle aikamme enkeli. Sellaisen enkelin poismeno muistetaan toki televisiossammekin. Forssan Lehdessä on vielä sana sunnuntaiksi ja Johanna Parvialan, papin koskettava kirjoitus lapsista ja rikkonaisesta sillasta, Suojelusenkelitaulusta. Se on kaukana oman aikamme mediaenkeleistämme.

Jaakko Lyytinen kirjoittaa kolumnissaan Helsingin Sanomissa (22.9) tiivistäen sen minkä aiemmin olen kirjoittanut osana uutta talousmallia, jättäen taakseen menneen maailman puolueetkin, perinnepuolueet, demokratian kriisin sekä kiistelyn sosialismin ja kapitalismin eroista, nuttu vain nurinpäin käännettynä. Tässä uudessa “kapitalismissa” olemme pinnallisen näkökulman mukaan suurten datajättien raaka-ainetta.

Tämän digimaailman ravintoketjun huipulla ovat Google, Facebook, Apple, Microsoft ja Amazon, Lyytistä lainaten. Kerroin aiemmin, kuinka ne panostavat, kukin erikseen, tutkimukseen ja tuotekehittelyyn viisi kertaa enemmän kuin Suomen kansantalouden kohdalla teemme yhteensä kansantuotteestamme, yli 430 miljardista. Siis laskien mukaan yliopistot, korkeakoulut, tutkimuslaitoksemme, Nokiat ja muut alan ponnistelijat yrityksinämme maailman turuille niillä pyristellen. Eivät tahdo suomalaisten siivet nyt oikein riittää globaaliin viestintään.

Googlella on pelkästään yhdeksän eri palvelua ja kaikilla niillä yli miljardi asiakasta erikseen. He kaikki, oman aikamme mediakansalaiset, ovat panneet kaiken likoon ja myös Googlen käyttöön. Palvelu on ilmaista mutta vastapalveluksena siirrämme vaikkapa Facebookin kautta kaiken mahdollisen itsestämme jättiläisten kauppatavaraksi.

Kun kirjoitin Freudista ja Darwinista, seuraten tätä ilmiön syntyä, tarkoitin vakavaa ilmiötä. Jaakko Lyytinen kirjoittaa samasta, mutta perinteisellä ja naiivilla tavalla. Hän eksyy ihmisen piilotajuntaan ja viettienergiaan, vanhoihin satuihimme, pelkoihin, kun olisi tullut kirjoittaa geeneistämme ja manipuloinnin sijaan evoluutiostamme. Ei pidä pelotella aikuista ikään kuin olisimme lapsenmielisiä lukijoina. Manipuloinnin voisi jo jättää vähemmälle. Ei Suomi nyt mikään Venäjä ole medioineen.

Tekoäly toki ohjaa meitä ja hakee uusia muotoja, joilla elämästämme jatkossa selviämme, mutta Lyytinen näkee vain kunnon kommunistin tapaan uhkia ja valtaa, jonka taustalla on kapitalistinen peikko ja orwellilainen maailmankuva.

Hän näkee kollektiivisen itsepetoksen, jonka taustalla ovat aikamme tutut salaliitot ja mielen syvyyksien manipulointiin käytettävät valvontakapitalismin ylikansalliset datajätit. Se on kuin lapsen kirjoittamaa toiselle lapselle. Muutapa Moskovaan ja seuraa sen medioita.

Toinen näkökulma on lähempänä luontoamme, sen tieteitä, ja tapa siirtyä seuraavaan vaiheeseen evoluutiossamme. Kun myyn suvun lehteni ja hoidan sen digiaikaan 1980-luvulla Itä-Savossa, tarkoitus oli toki siirtyä seuraavaan vaiheeseen 20 vuotta ennen Hesaria. Hesarissa ilmiölle naurettiin, pilkattiin digiajalle. Eipä naurata enää.

Olen nyt osa globaalia työnantajaa, mutta en ilman tietoja ja taitoja, jolla hyödyntää näitä jättejä tuotekehittelyssään. Suomi ei siihen kykene, eikä Forssan Lehti, Hämeen Sanomat tai Hesari. Sinne kirjoittavat ystäväni Sonkajärveltä “Rutakon kojoottina” tai kirjastonhoitaja. Jälkimmäisellä on asiaa Unkarin ja Puolan valtioille. Se sanoma ei mene perille. Seuratkaa mitä Moskovassa tapahtuu ja miksi.

Amazon ja Facebook, Google ja oma Cluster art ja sen strategia, “Agropolis strategy” yhtäällä, “Social media, economy and strategy” toisaalla jne. Ne ovat niitä välineitä, joilla olen mukana siinä prosessissa, johon suomalaiset eivät kykene mitenkään omine resursseineen. Meillä halutaan 8000 uutta akateemista, mutta varoja siihen ei liikene senttiäkään. Se ei onnistu tinkimättä laadusta. Miettikää mistä saamme tulevaisuuden hoitajat vanhuksille ja sairaalaan? Heille kun on maksettava kunnon korvauket.

Sama ymmärretään kyllä huippu-urheilussa, jossa pelaajamme jalkapallossa ovat hakemassa ammattinsa ja osaamisensa kokonaan muualta kuin Suomessa asuen. Suomessa ei ole ammattinsa osaavia joukkueitamme, ei kulttuuria, ei yhtään mitään, millä menestyä maailmalla. Se on hyväksyttävä. Tehtävä korjaus.

Oma ammattini ei edellytä pallon potkimista tai kiekon kanssa taiteilua muualla kuin oman tietokoneeni ja työhuoneen, laboratorion rauhassa. Jos joku loukkaa siellä minun yksityisyyttäni, se on vain paikallisen median kolumnisti tai sellainen poliittinen peluri, jonka tavoite on päästä oman kuntansa valtuustoon tai lautakuntaan. Tervemenoa ja onnea. Olen osuuteni hoitanut. Varokaa valtion velkaa.

Jaakko Lyytikäistä kiusaa Googlen ylivertaisuus ja tietoturvamme, läpinäkyvyys. Itse olen huolissani vain siitä, että oma kykyni pysyä mukana kilpailussa on riittävän merkittävä pitääkseni asemani siinä joukkueessa, jossa tietosuojan rinnalla puhutaan myös kokonaan uudesta tiedosta ja sen innovaatioista, vallankumouksesta, jossa voin olla suomalaisena mukana. Olen otettu, että olen siihen joukkoon kelpuutettu.

On surullista seurata Dohassa suomalaisia urheilijoita, jotka valmentautuvat rahoillamme maailmalla ja kilpailevat sitten miehinä naisten sarjassa pääsystä kunnialla edes maaliin kansakuntamme edustajina. Se on noloa, mutta läpinäkyvää medioissamme.

Onneksi on sentään yksi, murtaen kieltämme puhuva ruotsalainen kiekkojätti, jolla on mummo Turussa. On mistä ylpeillä, kertoa olevansa mukana suuren maailman menossa.

Se on sitä Hesarin kolumnistien viettienergiaa valjastettuna kulutukseen television ääressä torkkuen. Onneksi on sentään perussuomalainen puolue, jota kautta tehdä kiusaa pääministerin virkaa täyttävälle Marko Junkkarille professoreineen ja Anu Kantolalle, Sixten Korkmanille, Amerikan professori Bengt Holmströmille.

Uuden eliitin rakentajat ovat kaukana lapsen tukena kuvatusta Mikkelinpäivän enkelistä. Näille enkeleille en lastani antaisi talutettavaksi.

Eläköityneet poliitikot tekevät muistelmiaan. Muistakaa kuinka romaani syö kuin sika. Samaan aikaan ei voi osallistua päivän politiikkaan ja tehdä elämäntyöstään uskottavaa historiikkia.

Koulukaverini Seppo Kääriäinen sai oman osuutensa valmiiksi, kun hetkeksi rauhoitti itsensä keskustan ympärillä käytävästä kohusta. Kulmuni sai hoitaa hommat, insinööri Sipilä jäädä sivuraiteelle ja Seppo itsekin pysyi taustalla. Se oli oikeaan hetkeen tehty ja ajoitettu ratkaisu. Viimeinen mahdollisuus ennen romahdusta.

Sen sijaan forssalainen ystäväni Sirkka-Liisa Anttila ei malta pysyä poissa päivän politiikasta ja muistelmat saavat odottaa. Forssan Lehti niitä kyllä tänään odottelee (FL 29.9).

Olen varoitellut häntä aikamme repaleisen politiikan vaaroista ja oman historiaan jäävän elämänkerran pilaamisesta tämän ajan hedonistisella hengellä ja narsistien maailmasta ikäviä painotuksia omaelämänkertaansa näin hankkien. Se kun pilaa koko kirjan imien tästä ajasta vaikutteensa, käsitteensä ja ideologiansakin. Puuttuu enää rutto ja sota.

Seppo Kääriäinen sen sijaan löysi kirjaansa, Hesarin Marko Junkkarin kolumnia lainaten, rohkean esityksen. Miksi meillä ei ole oppineita professoreja tai kulttuuri-ihmisiä pääministereinä? On toki joskus ollutkin, aikojen alussa, mutta nyt Markku Junkkari äityi rehvakkaaseen tyyliinsä etsimään myös ehdokkaita nimeltä heidät mainiten, julkimoja kaikki.

Kolumninsa otsikkoon hän esitti Pirkko Saisiota ja muutenkin on kovin vasemmalla nämä akateemiset nimet tai hänen kulttuurinsa edustajat suomalaisiksi pääministereiksi. Pääasia että kaikki ovat nyt naisia.

Ei ole Markosta Mikkelinpäivän enkelten löytäjää, yli 2000 professoriliiton jäsenistä oikeita ehdokkaita ja nimiä löytämään. Hän päätyykin lopulta pyytämään kansalta apua. Noinkohan he tuntevat professorejamme? Ettei vaan päädyttäisi kovin arkisiin mediahenkilöihin, yhden käden sormilla laskettaviin populaarikulttuurin tuotteisiimme, Valtaojaa tai nobelistia esittävät?

Tuntemattomia ovat professorit ja maailmalla mainetta keränneet mediaväkemme löydettäviksi, eivätkä taida edes Hesaria avata nämä professorimme?

Mediaväen mieleinen pääministeri professorina on hankala asia poliitikkojen samalla häntä kuunnellen populistisessa menossamme, punavihreässä Suomessa ikääntyen. Politiikassa on varmasti professorikato jatkossakin, vaikka Helsingin vaalipiirissä heitä olikin runsaasti etenkin demareitten listalla.

Kansa kun ei heitä äänestä. Kansa tykkää enemmän itsensä näköisistä ja oloista sahureista, opettajista, hoitajista, perusinsinööreistä jne. Vesku Loiri esittämässä professoria presidenttinä olisi sellainen sopivin yhdistelmä Suomessa eläen. Sellainen on enkeli kuin on äänestäjänsäkin poliitikkona maataan halliten.

Etelä-Savo ja Etelä-Karjala on tuttu sukupuuni kautta. Sinne syntyi aikanaan noin 5000 hehtaarin maatila ja sille viikinkimallisia veneitä ylläpitävä purjekunta. Purjekunnan veneisiin sai aironpaikan ostamalla tai omalla työllään. Liikuttiin Kallavedellä, Saimaalla mutta myös Laatokalla, kaukana Venäjällä mutta myös pitkin Suomenlahtea rannikkojen kauppapaikkoja koluten. Samaan veneeseen mahtui puolensataa soutajaa.

Suomi eli viikinkiaikaa ja myöhemmin maksoimme veromme luostarilaitokselle. Sen juuret olivat Turkissa. Ovat edelleenkin. Eivät kuulu Venäjän kirkon hallintoon ensinkään. Se ei ole viisasta hallintoa ensinkään. Alistaa kirkkokin Putinin ja keisarin hoidettavaksi. Idästä ei nyt nouse muuta kuin aurinko. Eikä sekään nouse vaan maapallo se on joka kiertää. Heinävesi kuntana siirtyi luostareineen Etelä-Savosta Pohjois-Karjalaan. Mikkelinpäivä siellä on erilainen kuin Forssassa vanheten.

Sukunimeni periytyi tuosta luostarilaitoksesta. Tarina päättyi juhannuspäivänä 1850, jolloin purjekunnan vanhin vene hukkui kirkolta palatessaan myrskyssä Kallaveteen. Se vei mukanaan 28 raavasta miestä ja orvoiksi jäi satoja lapsia ja yhtä monta naista. Isoisäni isä oli silloin alle kymmenen vuoden ikäinen. Hänen tuleva puolisonsa Maria Mykkänen oli sukua Hämeen Tavasteille, mutta myös pappissukuina tunnetuille Ståhlbergeille ja professori Isak Pihlmanille.

Hänestä piti tulla ensimmäinen piispamme mutta hän ei tehtävää huolinut. Hyvä ratkaisu, tunsi suomalaiset. Henrik piispan kohtalon muistamme kouluaikamme historiantunneliltamme. Lalli lopetti hänen uransa Suomessa. Sikäli kun tässä sadussa olisi jotain perääkin. Suomessa suojelusenkeli on erilainen kuin mitä lapsena kuvittelimme. Joulupukkikin oli aiemmin Nuutin pukkina vaarallinen kohdattaessa.

Nyt sitten pohditaan Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan yhdistämistä yhdeksi maakunnaksi. Hesari vinoilee, tapansa mukaan, ja hakee historiasta Tommi Niemisen hengenlentona vanhaa Viipurin ja Savonlinnan linnalääniä. Tosin Viipuri oli nyt jätettävä läänityksen ulkopuolelle. Ettei vaan kohta puuta Natosta ja haeta turvaa sieltä mistä sen voi saadakin. Ei vain luvata.

Mahtavan linnaläänin johtoon Nieminen ehdottaa Matti Viialaista tai Matias Hildeniä. Kiinnostavaa on, että myös hän päätyy lopulta hakemaan nimiehdotuksia lukijoiltaan uuden linnaläänin johtoon, samaan tapaan kuin Marko Junkkari Suomen tiedeyhteisön tai kulttuuriväen pääministeriksi.

Ovat yhdessä toimittajat tämän päivän lehtensä kasanneet ja sitä on ihan ilo sunnuntaisin selata Mikkelinpäivänä, jolloin mediaenkelimme ovat viestimässä meille ilosanomaansa, jossa eliitti on kaapannut työväenliikkeen, lukien Liisa Kauppisen (kaappisen tai kuappisen) tekstiä Tomas Pikettiä tähän tarkoitukseen käyttäen ja kertoen samalla, miksi vasemmisto epäonnistui. Katsokaan Venäjän suuntaan ja saatte selityksen.

Jättää kuitenkin kertomatta, miksi perussuomalaiset sitten onnistuivat ja ovat maan suurin puolue. Se on liian kipeä asia analysoitavaksi. Parempi pitäytyä työväenluokan analysoinnissa, taloudellisessa epätasa-arvossa sekä poliittisten vaihtoehtojen puutteessa.

Siinähän on jotain kovin uutta ja tuoretta Mikkelinpäivän sanomaksi. Hesaria lukien tunnet liki enkelin siipien kosketuksen, poliittisesti tasapuolisen pohdinnan ja samalla suuren tietomäärän tulviessa tietoisuuteesi. Hongkong mainos on näistä tähän aikaan ja päivään sopivin. Oman aikamme tuote. Mennäänpä muutama vuosi eteenpäin ja luetaan lehteä vuonna 2022 syksyllä. Muuttuuko ääni kellossa?