Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Eskapismia - todellisuuspakoisuutta medioissamme.

Media ja todellisuuspakoinen valta – eskapismi

Venäjä lisää jännitettä, tavoite ei ole yhtä kuin strategia ja sushista tuli uusi lauantaimakkara, otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoitussivunsa 22. marraskuuta 2021. Rokotusten kanssa ei pidä hosua, hiilinielujen merkitys ilmastotoimissa kasvaa ja insinöörinkin saa leikkiä, sama media otsikoi puolestaan kolme pääkirjoitustaan 20. marraskuuta 2021. Sunnuntain otsikot olivat taas pääkaupungin omia lukijoita palvelevia tyyliin: ”Helsinki kipuilee kasvunsa kanssa”.

Päämedioiksi luettavan lehden tärkein sivu ja sen otsikot ovat kuvaus muustakin kuin tuon päivän ajankohtaisista tapahtumistamme. Kipuileeko Helsinki todella, olisiko rokotusten kanssa toimittava toisin kuin hosuen ja hosuuko joku ja missä, leikkivätkö insinöörit ja jos eivät, kuka heitä on estämässä? Miten sushista tuli oikein lauantaimakkara ja miten strategia ei palvelekaan tavoitetta, onko Venäjä sellainen käsite, johon voi kiukaan tapaan heittää vettä ja lisätä löylyjä maailmanpolitiikan arjessa ja tällä kertaa Ukrainassa?

Samaan aikaan lehden tulkinta otsikolla ”Muut lehdet” kertoo, kuinka ”Uutisten ylitulkinta lietsoo salaliittoteorioita”. Kun kertomusta ei pidetä riittävän mielenkiintoisena tai se alkaa toistaa itseään, siihen hiipii moralisoivan opetustarinan piirteitä. Tai kertomukset alkavat toistaa itseään etätyöstä, kotoilusta, mökkielämästä tympääntymiseen saakka. Sen on aivan kuin seuraisit vuodesta toiseen samaa formulasirkusta, samojen snooker -pelaajien toistuvaa tapaa saada pallonsa pussiin rinnan suomalaisten vanhojen leffojen ja mainosten kanssa kotisohvalla vanhentuen. Seuraten sinusta tehtyä sohvaperuna viihdettä samalla.

Lukien kuinka juuri nyt elämme hybridiyhteiskunnan sitä vaihetta, jossa vaikeita käsitteitä käyttävät poliitikot pyrkivät välttelemään tekemästä sellaisia virheitä, jossa heidän käyttämänsä vaikea käsite paljastuisikin tavaksi piiloutua sen taakse, kun parempaakaan sanottavaa ei enää löydy. Eletään siis aikaa, jolloin aiemmin nuhassa harrastettiin kuten ennenkin ja mentiin töihin ja kylään, halattiin ja käteltiin sekä aivasteltiin käteemme.

Kun nyt nuha iskee, voit kertoa sen netin kautta alkaen kunnolla levätä, jatkaa töitäsi työhuoneessasi tai hoitaa sairastunutta lastasi. Oikein asiasi hoitaneena ja hybridistä pois kasvaneena tietotyöläisenä kerrot vain viestilläsi vastaavasi parin minuutin viiveellä, koska hoidat joko itseäsi tai sairastunutta lastasi.

Kirjoitin aiheesta vuosikymmen sitten myös Helsingin Sanomien toimittajille ja päätoimittajille tarkoitetun viestin, monta viestiä ja kirjaa hybridiyhteiskunnasta ja sen kouristelusta, dystopiasta vastakohtanaan sille utopialle, jota kohti tuleva yhteiskuntamme kulkee ja pääotsikkona pako eskapismiin. Pääkaupungin media kun kulkee vuosikymmenen tai kaksi jäljessä. Se oli nähtävissä konkreettisesti Itä-Savon lehtenä muuttuessa digiaikaan 1980-luvun alusta ja odottelimme sukuni kanssa koska Helsingin Sanomat rakentaa vastaavan painotalon Forssaan.

Poliitikot kun Forssassa panostivat siihen jopa rakentaen vesitornin ja ties mitä, jotta pääkaupunkiseudun merkittävät digiajan nerot muuttavat tyytyväisinä Forssaan 2000-luvulla, siinä missä vielä omituisemmat tieteen teon nerot 1970-luvulla Vantaan Tikkurilasta Loimijokilaaksoon Jokioisten kuntaan MTT:n maaseudulla rakennettuihin upouusiin laboratorioihimme. Vain häipyäkseen sieltä muutaman vuoden tai vuosikymmenen jälkeen muille maille markkinoille.

Pysyminen Loimijokilaaksossa olisi ollut yhtä uskomaton teko kuin siirtää Helsingin yliopiston Viikin nerot Sonkajärven Rutakolle tai Vieremälle, Kiuruvedelle tai Tohmajärvelle Kiteen talousalueelle kuin Ylä-Savoon Iisalmen talousaluetta jalostamaan tuolloin maalaisliittolaisena aluepolitiikkanamme ja demareitten punamultana sitä tuohon aikaan tukienkin. Mutta ei nyt enää paikattomassa ja ajattomassa maailmassa. Nyt on muutettava Helsinkiin välttääkseen alkuvuoden aluevaalit ja näiden aiheuttaman mielettömyyden.

Muutos punamullasta tai kansanrintamasta nykyiseen hallitukseen naisineen on ollut järisyttävämpi tapahtuma kuin ne vaalit, joista Helsingin Sanomat meitä valaisee tämän päivän 22.11. 2021 lehdessään. Muutos ei koske tietenkään Helsinkiä He menevät kokonaan omin eväin, muilta karkuun. Maaseutu vanhuksineen tulee sitten jossain kaukana takana. Heille hybridin horisontti ei ole vielä edes näkyvissä, saati dystopiat vaihtumassa utopioiksi, eskapismiksi. Niskavuoren emäntä vierailee Eduskuntatalolla ja taustalla soi surumarssi, yksi paikka on nyt rintamalla kuullun mukaan vapaana.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Maailma sanojen vankina

Twitter, facebook, you tube, friefeed, flickr, myspace, your site, google, digg, linked in, mybloglog, slideshare, twitxr, socializi, socialthing, wikia ja sadat muut sosiaalisen median maailman “landscape” ovat tuhansien miljoonien ihmisten tapa elää ja viestittää toisilleen niin Palestiinan ja Israelin, Gazan ja Hamasin ikuisuuskiistoista, Taivalvaaran myrkyistä, EU:n kompuroinnista, jenkkikenraaleiden sukupuolielämästä kuin omasta aamuisesta ohjelmastaan, työstään ja yrityksestään, opinnoistaan ja oppilaitoksestaan, ruuasta jota suuhunsa panevat, lemmikkieläimistään, runoista ja uusimmasta sävelmästä, näkemästään leffasta tai harrastuksistaan, kuvista ja videoista, joita levittävät ympäri maailmaa reaaliaikaisesti ajasta ja paikasta piittaamatta.

Marketin Gold Mine ja massamedia

Mitä tekemistä käsitteillä “social media landscape“, “marketin gold mine” sekä sosiaalisen median koko maisemalla, on perinteisemmän median ja sen journalismin kanssa? Onko neljäs valtiomahti kadottanut jotain oleellista itsestään ja hakee sitä suunnalta, jota se ei edusta muuten kuin virheellisenä sanavalintana “media”? Perinteinen mediahan on jättiläismäinen järjestelmä sidottuna yhä kiinteämmin kaupalliseen ympäristöönsä ja sen käyttämään teknologiaan.

Journalismi taas oli joskus, kauan sitten, julkisen keskustelun taito ja kyky käydä pohdintaa siitä, miltä maailma näyttää, ei vain välitön lähiympäristömme, ja nyt se ei pysy enää hengissä vanhan median sisällä. Se on siellä ajettu nurkkaan, tapettu ja raiskattu monen muun institutionaalisen rakenteen tapaan.

Oman aikamme perinteinen media tarkoittaa käytännössä viestinnän suurteollisuutta ja liiketoimintaa. Vielä takavuosina se oli myös haaste ja tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Media, siis tämä nyt pois kuoleva, oli ainut tapa käydä analyyttistä keskustelua demokraattisen yhteiskunnan välttämättömänä tilana ja foorumina. Ei se ole sitä toki enää. Hybridin kouristelu dystopiana ei ole loputon ilmiö sekään. Ei vierailla käsitteillä voi huijata loputtomiin.

Sukupolvien välinen ero

Oman aikamme nuoret eivät sitä seuraa enää lainkaan ja syynä on juuri tämä kyvyttömyys vastata vanhaan haasteeseen, jonka siltä vei sosiaalinen mediamme ja sen kyky uusiutua ja olla osa evoluutiota, ei revoluutiota enää. Oli kyse sitten sodasta tai rauhasta, taloudesta tai politiikan teon demokraattisista välisestä ja lopulta kaikesta arkielämämme aidosta ja koskettavasta, jossa olemme nyt mukana jakaen sen sosiaalisen median maailmaksi ja maisemaksi kaikkien kanssa, lupaa kysymättä.

Toki siellä on omat lakinsa, muuttuvat normit ja arvonsa, mutta niin on myös liikenteessä tai liikkuessamme metsässä tai merellä pysyäksemme kartalla. Jotkut ovat siinä aina muita taitavampia ja opastavat muita. Kulttuuriset, eettiset ja moraaliset rakenteet vaihtelevat siinä missä koko symbolirakenteemme ja sen monet vivahteet. Lokaali maailma ja sen normit, arvot sekä sosiaalinen pääoma ei ole pelkkä ikivanha kultti. Kun kiinalaiset puhuivat kulttuurivallankumouksesta, he tarkoittivat muuta kuin suomalaiset omassaan, todellisuuspakoisuutta muistuttavassa eskapismissa. Kun vedät jokiohjelmia Loimijoella tai Kemijoella, se on eri asia kuin matkata Kiinaan ja Keltaisen joen eteläpuoleiseen maakuntaan siellä tai Kalixjoelle Ruotsin tuntureilla.

Maailma on sanojen vankina vain vanhassa maailmassamme, ei some evoluutiossa. Moni saa somessa myös toimeentulonsa mutta ei tietenkään koko ajan ja kaikki. Eivät kaikki liikenteeseen tai merelle lähtevät ala pohtia, kuinka siitä voisi saada itselleen ammatin tai muuttaa bisnekseksi, politiikaksi, tehdä propagandaväline tai uuden journalistisen kulttuurin tai vanhan median jatkeen. Eivät kaikki ihmiset ole ahneita tai pelureita, kulkureita tai turisteja, eskapismia pakenevia työyhteisöstä tai kulttuuristaan vieraantuneita downshiftaajia.

Perinteisen journalismin rasitteet

Perinteisessä journalismissa todellisuutta tutkiva kritiikki oli muuta kuin somen tapa toimia ja muuntautua reaaliaikaisesti ja mediasta piittaamatta. Journalismin oman aikansa normit eivät sovellu sinne lainkaan. Some ja sen rikkaus ei sovellu journalismin yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia arvioivaan kritiikkiin millään tapaa ja vie toimittajan koko ajan merellä eksyksiin kartalta, joka on “some landscape“.

Journalismin normistoon kuuluvat sen omat säännöt, jossa pohditaan ensimmäisenä sitä, onko journalismi journalismin näköistä. Se, onko media ja sen sisällä piileksivä journalismi hyvää ja eettisesti pitävää sekä normien mukaista, ei sovellu millään tavalla “some landscape” tulkintaan.

Vanha journalismi ja sen ihanteet muistuttavat takavuosien maantieteilijää, joka kertoi maantieteen olevan sitä mitä maantieteilijät tutkivat. Sektoritutkimuksessa puolestaan maataloustieteilijät ovat tehneet saman rajauksen ja sulkeneet kaikki muut ulkopuolelleen, jolloin hyvää maataloustiedettä on se mitä agronomit tutkivat, ei muiden tekemänä.

Näin kaikki erikoistieteet ovat kehnoja, koska näihin ei liity agronomin saamaa statusta tai maantieteessä maantieteilijää tutkijana. Paaviksi paavin paikalle pyrkivä kardinaali kantaa omaa taakkaansa hänkin. Poikki- ja monitieteinen ilmiö tuli yllättäen siinä missä spatiaaliset jokilaaksot deltoineen, suistoalueineen, ja jotka mutkittelivat sopimattomalla tavalla ja kokonaan vääriä symbolejakin muistuttaen. Sitä ei saanut ääneen mainita siinä missä ei ihon väriäkään, ellei se ollut lumivalkoinen.

Hyvää journalismia

Journalismi on silloin hyvää koska sitä tekee toimittaja, journalisti, maantiede tiedettä, jota maantieteilijä tekee, jonka mittapuina ovat oman maailmankuvan ja normiston antamat ihanteet silloinkin, kun ne ovat auttamattomasti vanhentuneita kuin antiikin klassisen taiteen ihanteet Salvador Dalin töiden tulkintana matkalla kohti surrealismia ja modernin taiteen normeja tai niiden puuttumista, avointa “social media ladscape” -maisemaa.

Journalisti -lehdessä toimittajat puhuvat kriittisesti omasta työstään siinä missä maantieteilijät omassa lehdessään ja maataloustukijat omassaan. Vai puhuvatko sittenkään? Oman asiansa osaajien alueella sorrutaan helposti ja säännön mukaan, vuosikymmenestä toiseen, naiviin vertaamiseen omaa työtä muiden työhön sekä hakien sieltä arvokkaita tai vähempiarvoisia tutkijoita tai toimittajia. Takavuosina taloustoimittaja ja politiikan toimittaja oli arvokkaampi kuin vaikkapa hömppälehdiksi kutsuttujen lehtien toimittajat.

Some vei tämänkin kartan kokonaan uudelle tasolle ja vaati taloustoimittajalta näyttöjä, rinnan politiikan toimittajan kanssa, siitä miksi heidän työnsä olisi jotenkin laadukkaampaa kuin vaikkapa naistenlehdiksi leimattujen artikkelit ja näitä medioita seuraavien kuluttajien kyky arvioida lukemaansa ja näkemäänsä.

Somen normisto ei ole sama kuin oma normistomme vaikkapa toimittajina, journalisteina tai Wikipedian lukijoina. Ei sellaista voi olla tuhansien miljoonien muuttuvalla kulttuurilla ja sen evoluutiolla muuten kuin määritellen se jatkuvan muutoksen normistolla ja innovaatioiden synnyllä sekä leviämisellä reaaliaikaisesti ja paikasta piittaamatta. Kun muutos on paradigmainen ja muuttuva hybridi, tulos voi olla myös eskapismin kaltainen pako todellisuutta.

Unet, päihteet, taiteet, tieteet mietiskelynä, matkustelu fantasiointina jne. voivat olla yksilön keino paeta myös todellisuutta. Sosiaalipsykologinen ilmiö seurauksineen ei ole sosiologista eskapismia työyhteisöstä vieraantuen tai jopa omia ajatuksiaan psykologisesti paeten. Tapa irtautua luonnollisesta ympäristöstään fiktiiviseen ympäristöön on epäilemättä oman aikamme ilmiönä juuri eskapismia ruokkiva ja sellaisena mediayhteiskunnan tuotteena myös ymmärrettävä ja käsiteltäväkin. Psykologinen ilmiö ei ole kuitenkaan sosiaalinen, sosiologinen eikä regionaalinen maantieteessä spatiaalinen ilmiö. Media sotkee nämä käsitteet päivittäin ja tekee niistä sillisalaattiaan.

Totuusväittämät

Toinen tapa lähestyä somea journalismin näkökulmasta on ollut sen tapa normittaa sanoman todellisuutta. Onko siis some -meressä uiskentelevat kalat ja vesi jotenkin sameampaa kuin perinteisen median tuottama oma vesi, jossa kyse ei ollut reaaliaikaisesta prosessista ja paikasta ilman aikaa, tapahtumien leviämistä diffuusina ilmiönä ja samalla aikaa sen käsittelyyn myös kulttuurisesti.

Tapahtuman luomisesta itse journalistisena ilmiönä, tekstinä ja kuvana, videona tai musiikkina, jota vanhan median kuului myöhemmin tutkailla ja analysoida. Jopa sen seurauksiakin niillä välineillä, joilla some eli ja uudistui, muodosti oman kulttuurinsa ja sen jatkuvan evoluution. Tässä uudessa ympäristössä perinteinen media alkoi muistuttaa nyt myöhässä tulipaloon saapuvaa palopäällikköä, joka tulkitsi vahingon tapahtuneen, hänelle itselleen, ja pelasti sen kertomalla, kuinka tulipalo on kyllä sammutettu, mutta väärin.

Informatiivisen uutiskiritiikin aikana suomalaisilla oli tapana seurata oman “pravdansa” toimintaa sen yhteiskunnallisen merkityksen kautta. Alettiin puhua ja kirjoittaa yhteiskunnallisesti informatiivisesta aineksesta ja syntyi vasemmalle kallellaan olevaa uutisointia ja Hannu Taanilan kaltaisia toimittajia sekä Repo -radio. Some maailmassa ongelmana on, kuten oli aiemminkin, käsite “yhteiskunnallisuus” sekä sen normistot ja tapa pitää yllä tätä arvomaailmaa.

Se, onko uutinen tärkeä maailmakuvan näkökulmasta, on jo arvovalinta sinänsä. Näin “some landscape” alkoi etääntyä yhä kauemmas perinteisestä mediasta eikä se ollut enää mediaa ja sen journalismia lainkaan. Sehän ei valinnut kohteitaan millään tavalla yhteiskunnallisen merkityksen tai vanhan median normien kautta elämäänsä arvottaen.

Some on todellisuutta, ei sen kuvajainen, kuten perinteinen media ja sen pyrkimys hahmottaa todellisuutta kilpaa länsimaisten tieteitten kanssa ja asiantuntijoitaan käyttäen. Oikeammin suhde todellisuuteen alkoi hämärtyä toki jo vanhan television ja sen viihteen tai printtimedioitten tarjoaman viihteen tuotteena, ei toki somen. Puhumme ja kirjoitimme Hollywood -elämästä ja sen tuotteista rinnan niiden uusien innovaatioiden kanssa, jotka LEVISIVÄT tuolloin vielä diffuusiesti ja kyettiin ja kulttuurisesti paikantamaankin. Tänään se ei ole enää amhdollista.

Poisoppimisen ongelma ja vanhat kartat

Vanhemmille oli ongelmia seurata sitä todellisuutta, jossa heidän lapsensa elivät ja joka poikkesi siitä todellisuudesta, joka oli heidän medioitten kautta hankkimaa hömppää, usein viihdettä, mutta vain useammalta kanavalta kuin mihin takavuosina heidän vanhempansa olivat oppineet myös geneettisesti, ei vain kulttuurisesti.

Totuudellisuuden vaatimus lipsui ensimmäisenä juuri median omana työnä ja tapana pysyä mukana leikissä sidottuna sen viestinnän kenttään, jonka tarkoitus oli tuottaa fiktiota kaupalliseen “todellisuuteen”, hömppään. Kaupallisen median logiikka totuuden hakijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana oli kaikkea muuta kuin informatiivinen ja ihmisen mieltä jalostava.

Uusi journalismi alkoi tuottaa vanhan maantieteen tapaan vain itselleen sopivaa aineistoa ja muistutti maataloustutkijaa, joka oli kiinni yhdessä sektoriajattelun normistossaan ja uskoi sen pelastavan taantumalta kovenevassa kilpailussa. Kun purjeita ei avattu uudessa some ladscape -maisemassa ja merellä, syntyi supistuva kehitys ja sen kaikki noidankehät ja negaatiot, kielteinen ajattelu ja asetelma, joka oli päinvastainen kuin mihin olisi kuulunut kulkea pysyäkseen kartalla. Näin kulkijan päämäärä katosi ja tuli presidentti Mauno Koiviston kuvaama ”liike kaikki kaikessa” maailmankuva.

Innovaatioiden sijasta alettiin jarruttaa muutosta ja syntyi pysyvä taantuma. Vanha journalismi alkoi tuhota omia intellektuaalisia kykyjään ja moraalisia arvoja. Se alkoi epä-älyllistää elämänsä ja massoittaa sekä moralisoida uutta some -maailman yhteiskunnallista totuutta. Ikääntyvä kansakunta ja sen jälkiomaksujat eivät jaksaneet oppia enää uutta some lasdscape -maisemaa ja turvautuivat sen torjuntaan. Näin politiikasta ja puoluelaitoksesta tehtiin siitäkin viihdettä ja rapautettiin demokratia ja kansalliset instituutiot, kansalaisten mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään ja päätöksentekoon. Näin sekä demokratia että puoluelaitos joutuivat samaan aikaan syvään kriisiin.

Arkijärki ja selkeys katosivat

Kun siirtymä mediayhteiskuntaan tapahtui, mediasta tuli itsensä tulkki, ja se alkoi kritisoida muita ja eläen itse kritiikin ulkopuolella. Jos joku sitä uskalsi kritisoida, hänet suljettiin vanhan ja rapautuvan mediayhteiskunnan ulkopuolelle. Valta sokaisi, täydellinen lopulta täydellisesti. Kun some landscape alkoi puhua omaa kieltään ja ihmiset toisilleen, journalismikritiikki oli kuten takavuosinamme maantieteilijöitten puhetta toisilleen tai oman normiston suojissa agronomien tehdessä maataloustutkimustaan, jossa ulkopuolista kritiikkiä, erikoistieteitten löydöksiä, ei hyväksytty. Eskapismi syveni sekin ja eristi ”de facto” ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään. Takavuosina tästä selvisi kirjoittaen ja puhuen ”peitetyn sanakääntein”. Yhteiskunnallinen tietoisuus ja sen realismi peitettiin uuden ajan mediaan sopivaksi.

Kun muutos oli paradigmainen, jouduttiin ajattoman ja paikattoman maailmassa kriisiin ajan ja paikan tieteiden vanhan normiston arvoilla ja eläen. Ikääntyvä maaseutu tuotti näin varmimmin toimeentulon tekemättä yhtään mitään. Journalismin kritiikki oli sekin vain ammattikunnan professionaalisen ammattilehdistön polemiikkia, medioitten keskinäistä hiekkalaatikkokisailua, jossa taustalla ovat taloudelliset, poliittiset ja usein uskonnolliset maailmankuvat sekä yliopistot ja tutkimuslaitokset.

Siitä puuttuu somen arkijärki ja yhteisesti ymmärrettävä sellainen sosiaalinen pääoma, joka olisi estänyt lokeroitumisen ja vanhan korporatiivisen rakenteen syntymisen. Samalla katosi selkeys ja yhteiskunnallisten ongelmien todellista luonnetta ei osattu kuvata enää lainkaan, tai se tehtiin pinnallisin ja sekavin käsittein poliitikon tai asiantuntijan ymmärtämättä itsekään, mitä käsitteillään lopulta tarkoitti.

Pseudototuus jankuttamalla

Kun korporatiivisen yhteiskunnan syy- ja seuraussuhteet olivat mukamas epäselviä aletiin jankuttaa samaa totuutta. Kun riittävän moni sitä vakuuttaa, siihen aletaan uskoa. Kun tällaisen pseudototuuden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia, ne alkavat kumuloitua kuten Taivalvaaran kaivospäästöt luonnossa tai EU:n tapauksessa tehdyt virheet alkaen eurosta yhteisvaluuttana ja sote -kutien rakenneuudistuksessa.

Kun tielaitos suunnittelee väyliä tavoitteena saada ne alkuun liian pienellä budjetilla, luottaen maan tapaan, myöhemmin syntyy laman aikana mahdoton keino hoitaa ne ottamatta lisää lainaa tai karsimatta jotain elintärkeää menoissamme laman jatkuessa vuosikymmenen. Sama ongelma mutta kumuloituen syntyi sote-keskustelussa ja uudessa hallintomallissa maakuntineen.

Syntyy korporatiivisen yhteiskunnan huonoa hallintoa. Seurauksena tästä valheesta on palautteen saaminen viiveellä, jollloin virheet kumuloituvat aina vain raskaampina tulevien sukupolvien kannettaviksi. Tällaisten ongelmien synnyssä korporatiivinen yhteiskunta on synnyttänyt juuri huonon hallinnon, jolloin ristiriitaisia tavoitteita on hoidettu erilaisten eturyhmien paineiden alla mediavalheiden maailmassa ja maksaen korvausta moraalittomasta toiminnasta joko korruptoiden ihmisiä tai optioina.

Korporatiivinen ja sisältä korruptoitunut, rakenteellisen korruption maailma on mahdoton yhtälö sellaiselle journalismille, joka etsii logiikkaa pelkän syy- ja seuraussuhteen kautta ja kausaalisuhteita hakien. Tätä logiikkaa sosiaalinen media ei noudata ja löytää sellaista, johon perinteinen kriittinen journalismi tai tutkimus ei ole kyennyt havaitsemaan.

Kyse on yleensä virhepoikkeamasta, residuaalista, jota on alettu pitää maan tapana. Sellaista ei maan media saakaan huomata osana sen omaa toimintalogiikkaa, suomalista Pravdaa.

Satraappien tiedettä

Toisin kuin some landscape ja sen tutkimus, journalismin tutkija keskittyy pääsääntöisesti yhteen asiaan kerrallaan eikä voi hahmottaa korporatiivisen yhteiskunnan niitä rakenteita, jotka nivoutuvat yhteen ja ovat piiloviestinnän kaltaista elämää. Journalismilla, kuten tutkimuksella yleensäkin, on nykyisin hyvin lyhyt aikaperspektiivi niin menneeseen kuin tulevaan. Reaaliaikaiselle medialle tätä aikaperspektiiviä ei voi ollakaan.

Niinpä some landscape onkin tästä vanhasta mallista poikkeava. Se edustaa määrättömän suurta yhteiskunnallista toimijaa, jonka aika kulkee reaaliaikaisena ja kulttuuriin, kultttuureihin, sidottuna ilmiönä sekä on havaittavissa tuhansien kulttuurien sisäisenä vaihteluna. Tässä prosessissa aika ei ole oleellinen vaan ajattomuus sekä paikattomuus, joita luonnehtii määrätön määrä muuttuvia parametrejä, joilla on aikaan ja paikaan sidottu selittävien muuttujien historiallinen ja alueellinen taustansa, sosiaalinen pääomansa. Tämä pääoma ei ole kuitenkaan todellisuuspakoista eskapismia. Sitä voidaan myös tulkita mutta se vaatii myös omat välineensä ja osaajansakin.

Jos näitä ei tunne, niitä ei voi ymmärtää ja koko some landscape jää vaille karttaansa. Näin tämä kartta on oltava jo valmiina silloin, kun tähän ympäristöön ja sen tulkintaan siirrytään perinteisemmästä maantieteen tai historian, aika- ja paikkatieteitten ympäristöstä.

Tässä journalismilla on enemmän rasitteita ja poisopittavaa kuin monella muulla kriittisen tieteen edustajalla. Journalismi on arvoihin sidottua tiedettä ja sillä on siten erityisongelma ymmärtää arvoihin ja normeihin liittyviä ristiriitoja. Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua, jonka media voisi välittää jumalallisena tietona viihdetaiteen keinoin ja muun yläpuolella toimivana satraappina, johon se uutena vallankäyttäjänä nyt syyllistyy. Se hakee vain omaa valtaansa tukevaa ja sitä ruokkivaa historiaa, maantiedettä, kulttuuria, politiikkaa, sosiologiaa, taloutta ja lopulta päätyen todellisuuspakoiseen eskapismiinsa.

Tähän kirjoitukseen ei voi jättää kommentteja