10.10.2022

Kirjoitin eilen maailmojen sodasta ja Helsingin Sanomat esittelee samaan aikaan Sanna Marinin puhumassa itsensä pussiin ja miehet, jotka olivat kaasuputkien keskeiset länsilobbarit; ex-pääministerin Paavo Lipposen, Saksan ex-pääministerin Gerhard Schröderin ja DDR:n saksalaisen poliisin Stasin ex-upseeri Mattias Warningin. Heidät pestattiin eri tehtäviin ajamaan Venäjän Gazprominin tytäryhtiön Nord Streamin maakaasuputkea Venäjältä Saksaan (HS 09.10. 2022). Koko sivun mittaisessa kuvassa he ovat juuri palaamassa helikopterilla Kotkaan 16. kesäkuuta 2010. He olivat lobbaamassa Itämeren kaasuputkia kotkalaisille.

Ilmiö oli toki tuttu ja kirjoitin aiheesta mm. otsikoiden sen korporatiivisen politiikan ja yhteiskunnan mallin ja jakaen vuoden 2011 mediapalkinnot tuon vuoden poikkeuksellisen vilkkaasta mediavuodestamme. Olin ennustanut sen synnyn jo aiemmin kirjassani ”Arctic Babylon 2011”. Siinä seikkaillaan myös Jäämerellä ja Venäjällä, sen Siperian puoleisilla alueilla yhdessä maaherrojen matkoja seuraten. Katsoin itse jo aiemmin viisaaksi väitellä useamassa tiedekunnassa ja yliopistossa seuraten suomalaisten tapaa hoitaa virkojaan yliopistoissamme. Jotta niistä voi kirjoittaa, ne on hoidettava väitöskirjaan saakka ja hiven sen jälkeenkin. Oikeammin varsinainen työ alkaakin juuri väittelyn jälkeen.

Tänään kaasuputket on räjäytetty, ja ne pulppuavat Itämeren pohjassa. Pitkä silta, Euroopan pisin, savuaa sekin. Paavo Lipponen sai ideansa Venäjältä Saksaan vedettävästä putkista jo 1990-luvulla. Hän ja nimekkäät demarit Saksasta ja Suomesta lobbasivat putkia vuosien ajan.

Lipponen oli trion kasvot, Pekkola ja Sass olivat työrukkaset, kirjoittaa Helsingin Sanomat. Neljä sivua pitkä selonteko on oman aikamme merkittävin mediateko ja kuvaa Suomea idän ja lännen välisessä kaupankäynnissä sekä samalla poliittisia henkilöitämme ja heidän moraaliaan käyttää asemaansa.

Lehti toimittajineen olisi haastatellut myös Gergard Schröderiä mutta hänen sihteerinsä oli kertonut toimittajalla kohteliaasti, kuinka herra Schröder on ihastunut haastattelupyynnöstä mutta on nyt estynyt.

Entinen Stasi-upseeri Matthias Warning valittiin Nord Stream AG:n toimitusjohtajaksi vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin aiheesta tavalla, joka liittyi toisen väitöskirjani jälkeiseen aikaan ja samalla kuvaten suomalaisia klustereita ja niiden syntyä Veikko Vennamon aikanaan käyttämää termiä ”peitetyin sanakääntein”.

Putinin julistama liikekannallepano on saanut tuhannet ihmiset lähtemään Venäjältä. Olen kuvannut ilmiötä kirjassani suomalaisittain Hegeliä lainaten teesin, antiteesin ja synteesin kautta mytomaniaksi, eskapismiksi ja lopulta putinismiksi.

Suomessa HS on haastatellut lukuisia Suomeen viime kuukausina saapuneita venäläisiä pakolaisina. ”Tavallinen ihminen on tykinruokaa” kuvaa tummennettu teksti kuinka venäläinen kokee elämänsä tämän päivän putinismin keskellä.

”Venäjää johtavat roistot”, ”Putin on vienyt venäläisiltä ihmisyyden”, ”Olen täysin hukassa koska tulevaisuus pelottaa minua”, ”Olemme kaikki oman propagandamme uhreja”, ”Olen kokeillut kaikkea, mutta valtiomme on sieluton” kertovat tummanpuhuvat otsikot haasteltujen tuntoja.

”Olemme vanhan normaalin vankeja” kirjoittaa puolestaan Mikko Pekka Heikkinen omassa esseessään ja tarkoittaen meitä suomalaisia. Itse käytin kauniimmin käsitettä joko mytomaniasta kirjoittaen tai mieluumminkin eskapismina pakoillen ja paeten niin pandemiaa kuin sotia ja niiden jälkiä takaraivossamme.

”Jännää miten sitä löytääkin porsaanreiän, kun kyseessä on oma etu” havaitsee yksi haastatelluista suomalaisista. Tuon käsitteen toi kieleemme etenkin Veikko Vennamo viljellen sitä runsain mitoin eduskunnan puhujapöntön ahkerimpana käyttäjänä. Kollegani Erkki Pulliainen Oulusta otti heti alkuunsa kakkospaikan puhujana eikä edes tarvinnut äänentoistolaitteita tai kovaäänisiä.

Väitöstilaisuuteeni, siihen ensimmäiseen, Erkki ei kuitenkaan pääsyt silloisen vaimon vastatessa puheluuni. Oli takana jo riittävästi väitöstilaisuuksien karonkkoja sille kaudelle. Kiintiö oli täynnä.

Itse sain tehtäväkseni muuttaa niiltä sijoiltani Suomen Akatemian ja korkeakouluneuvoston kautta EU:n rakenteisiin tutustumaan ennen sinne liittymistämme. Neuvostoliiton hajotessa tuli komento Pohjois-Karjalaan, oikeammin Laatokan Karjalaan sekä sieltä MTT:n (Luke) sulkeutuneeseen tutkijayhteisöön hetkellä, jolloin tiedettä olisi kaivattu juuri maatalouden kautta EU:n rahastoja käyttämään. Syntyi kirja ”Agropolis strategy” ja samalla idea ja ideakilpailun voitto hämäläisten kilvoitellessa paikasta auringossa EU:n rahoja hakien.

Vuosien takaa alkaa paljastua sellaista, josta emme aikanaan voineet kirjoittaa muuten kuin peitellyin sanakääntein. Viikonlopun mielenkiintoisimmat paljastukset eivät liity kuitenkaan poliitikkojen ja pääministereiden lobbauksiin ja omii yrityksiin rahastaa tuosta työstä, vaan Sibelius-käsikirjoituksiin. Edelliset kun ovat suomalaisille liiankin tuttuja ilmiöitä, mutta toinen Finlandia ja Väinö Solan kaltainen henkilö historiasta kiinnostaa tutkijoita. Tai ainakin minua enemmän kuin vanhat rötösherrat ja heidän historiansa.

Kun poliittinen ja hallinnollinen paljastuu kovin rumaksi, on parempi paeta sitä kulttuuriin ja tieteeseen, kutsumatta sitä kuitenkaan eskapismiksi. Tieteestä kun löytyy sieltäkin outoja tapauksia, joista on aiemmin vaiettu.

Navalnyin tiedottaja ammentaa hänkin naisena kokemuksistaan selliin joutumisesta ja kuinka naisista muodostuu sielläkin yhteisö. ”Naisten selli numero kolme” on tällainen kirja arvostelu samaisen sunnuntain Hesarin sivuilla. Kyse on siis Aleksei Navalnyin tiedottajasta Kira Jarmyshin paosta kotiarestista ja sellikokemuksista.

Suomen oloissa nämä kokemukset on kirjattava tavalla, joka ei johda selliin vaan joko toimittajaksi tai tutkijaksi, tieteen tekijäksi mutta peitetyin sanakääntein. Se on näitä mystisistä ja äärimmäisistä ilmiöistämme se kaikkein äärimmäisin.

Tästä syntyi kuvaus myös vuoden 2011 poikkeavan vuoden mediapalkinnoistamme. Peitetyin sanakääntein ne kirjaten.

Vuoden 2011 mediapalkinnot

Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.

Ensimmäinen palkinto

Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.

Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin. Toki Venäjä oli edelleen poikkeus.

Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa.

Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana, saati biologisena välttämättömyytenä. Tosin Venäjä oli poikkeus.

Neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, ottivat niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visiomaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu. Toki Venäjä oli poikkeus.

Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti odotettuun ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan. Tosin Venäjä teki poikkeuksestakin poikkeuksen.

Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja, ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa ennusteissa. Niissä tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään 1970-lukua.

Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan. Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat. Uusi puolue, perussuomalaisten puolue, oli saanut perustansa.

Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloittajiansa. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta. Syntyi mytomaniaa ja sen kääntöpuolena eskapismia. Venäjällä shakin pelaajat ratkaisivat sen omalla tavallaan ja muista poiketen. Taustalla oli ikivanha tsaristinen hallinto, jota edes kirkko ei voinut hillitä.

Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta. Oli siirrytty medioitten aikaan ja hybridiin.

Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät omassa itsessään. Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma. Kun sellainen tila jatkuu kauan, menetetään koko vuosikymmen.  

Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaista perinteistä mediaosaamista ja sen osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle.

Vain Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin. Toivo elää siis juuri tämän median tulevaisuudessa. Sekö meidät pelastaa?

Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.

Toinen mediapalkinto

Vuoteen kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana elämisen surkeus on sitä, että joutuu sietämään muita rikkaita.

Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen mediamogulin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.

Globaali media ja sosiaalinen media onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille myös meidän oloistamme oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.

Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja ilman medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia. Se näkyy tulevissa kriiseissämme ja paljastuu jälkikäteen medioittemme avatessa silmämme. Kun liikutaan liki maailmansotaa, mediallakaan omistajineen ei ole enää menetettävää. Titanicin kannella soi tuttu sävel sielläkin.

Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konserninen sisällä, kulissien takana. Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin. Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote. Sitä ei saisi hukuttaa Itämereen.

Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Globaali talous oli tullut osaksi mediataloutta ja samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään vain politiikan tai talouden tuloksena. Itämereen ja Krimille on päätynyt ennenkin moni tarina.

Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa. Se oli ihan hyvä oppia suomalaisenakin.

Myöhemmin se kohdistui lähemmäs Neuvostoliitoa ja siellä Kaukaasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata. Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta. Tuloksena oli Venäjä ja sen kouristelu. Varmaan siitä kirjoitan myöhemmin lisää. Varmaa on sekin, että mukana on silloin suomalaisia vaikuttajia ministereineen. Kaikkia heitä ei vielä tunneta.

Ei välimereinen talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun. Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta.

Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Seuraava vuosikymmen on jo ennustettavissa. Kuten 1930-luvulla oli ennustettavissa 1940-luku ja sen järkytykset.

Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa.

Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja. Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy and strategy). Kymmenen vuoden kuluttua tuokin kirja on myyty loppuun.

Se selittyy julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art). Itselleni en voi mediapalkintoa jakaa. Mediat eivät taas jaa tosilleen ja kilpailijoilleen palkintoja. Se on tässä tehtävässä parasta.

Kolmas mediapalkinto

Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.

Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys.

Pääosa uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.

Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.

Kunniamaininta

Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan.

Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin hyvin kuin oma menetys, pohjaton suru.

Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta.

Sen satoa maksamme myöhemmin ja ilmansuuntakin on jo tiedossa. Auringon kuvitellaan nousevan sieltä, vaikka kyse onkin vain maapallo tavasta pyöriä oman napansa ympäri. Tämä tuo mukanaan onnettomuuden, josta tulevat sukupolvet maksavat kovan hinnan.