Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Älä kysy mitä ajattelet vaan miten ajattelet.

Eilen televisio esitti homoseksuaalina tunnetun matemaattisen neron ajattelijana. Hän avasi saksalaisten toisessa maailmansodassa käyttämän salakirjoituksen, sen digiajan alkeet, ja loi perustan oman aikamme tietotekniikalle. Kuka muistaa tämän neron nimen?

Hän säästi noin 15 miljoonan ihmisen hengen ja ajautui varhain itsemurhaan ja virui vankilassa ja hoidossa homoseksuaalisena. Hän ajatteli, kuten oman aikamme digiajan koneet, ja eli kuin muu luontomme, jolle digiaivot on itsestään selvyys. Ei vankilaan vievä ilmiö.

Oman väitöskirjani nimi oli ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka liiettynä esimerkissä yritysklustereihin ja kuluttajaklustereihimme. Siis puhtain digiajan menetelmin aihetta tutkien. Kirjani “Social media economy and strategy” tuli heti tämän jälkeen ja johti raivoon Jokioisten kunnan agraarin yhteisön sisällä. MTT ja Luke sijaitsevat siellä tänäänkin.

Psykososiaalinen raivo oli odotettu. Osa meistä pelkää ja muuttuu raivon partaalle kun lähestymme tätä kieltämme ja ekologista klusteria osana globaalia sosiaalista mediaamme ja sen käyttöä. Nykyisin tämä aggressio on vähenemässä. Tai näin me ainakin toivomme uuden innovaation tullessa ja vallatessa vanhan konventiomme rakenteet.

Hesaria tänään lukien, sen kulttuurisivuja, toistuu tämä vanhan otsikon totuus kyvystämme ajatella oikein, pelkäämättä uutta. Vuosisatoja naiset kirjoittivat paljon, mutta heitä ei luettu. He myös runoilivat, lauloivat, maalasivat ja käyttivät taitavasti käsiään vaatettaessaan ja koristellessaan kotinsa, odottaen miehiään sodista.

Danten jumalainen näytelmä ja kalevalaiset runot löytävät toisensa lyijykynällä sommitellen suomalaiselle paperille siirtäen Erico Mazzonen valtavassa freskossa, liki sadan metrin mittaisessa (FL 29.19). Olisiko tämä voinut olla mahdollista vuosisata takaperin Forssassa ja naisen tekemänä, pumpulienkelten kaupungissa?

He kun kirjoittivat väärin ja kouluttamatta. Heillä oli toki asiaa, siinä missä miehilläkin, mutta väärällä tavalla se kirjoittaen. Tyyli oli naisilla “vääränlainen” ja myös Forssan Lehdessä teksti ratkaisi, mitä julkaistiin, miesten oppima kirjallisuuden kaanon.

Nyt sitten haetaan näitä 1550-1750 -luvun naisten kirjoittamia tekstejä Espanjassa, vähempiarvoisina pidettyjä tai pelkästään miesten apinointina haukuttuja, epämuodollisen tyylin taideteoksia. Espanjalaistutija sai EU:lta tähän tarkoitukseen puolitoista miljoonaa tämän “naiskirjoituksen” pelastamiseksi.

Se kun ei ollut hienostunutta ja naiskirjailijat pohtivat kovin arkisia aiheitakin, kuten perhettä ja seksuaalisuutta, väkivaltaa ja henkilökohtaisia ongelmiaan. Nyt sitten haetaan historiastamme kirjoittajia, jotka eivät kirjoittaneet kuten miehet. Miten mahtoi olla Suomessa?

Löytyykö meiltä sellaisia kirjoituksia, jotka ovat naisten käsialaa, mutta eivät noudata oman ruotsinkielisen historiamme muodollista esseetyyliä, tai myöhemmin sitä realismia, jossa myös naiset saivat paikkansa kirjailijoittemme kaanonissa tai laajemmin taiteessa, joka oli vahvasti miesten, usein ruotsinkielisten, kuvataidetta ja musiikkiakin.

Moni nainen on varmaan myös meillä pohtinut politiikkaa ja ajankohtaisia kysymyksiä, kirjoittanut ja runoillut, laulanut yleistajuista tekstiä ja nuotteja, myös uskonnosta ja politiikastakin, usein omasta tuskastaankin, suurista tunteistaan. Koska meillä kiinnostutaan näistä naisten tuottamista menneen maailman töistä, joita ei aikanaan arvostettu oikeana taiteenamme ruotsalaisen tai venäläisen tulkinnan kautta kulttuuriamme kuvaten ja karsinoiden.

Eihän koko kieltämme pidetty minkään arvoisena ruotsalaisen tulkintana. Saati naisten sitä käyttäessä ja cluster art tavalla omaa kulttuuriamme rikastuttaen. Onko tuon käsitteen, cluster art, vieroksunta Suomessa juuri osoitus sosiaalisesta pääomastamme ja muistista, jossa sen hyväksyminen palauttaa meidät syvälle omien juuriemme tutkimukseen, jopa ohi kalevalaisen tradition.1

Toimittaja Mari Koppinen on tehnyt hänkin perinteisen havainnon joulunajan leffoja seuraten. Nuori näyttelijä Hugh Grant osaa näytelläkin ikääntyessään. Hän kun ei ole toki ainut. Monet kun ovat oppineet ikääntyessään myös ohjaamaan elokuvia. Näitä Hollywood on tulvillaan. Clint Eastwood on näitä parhaasta päästä ja myös palkittuja.

Ulkonäkö ja narsismi, leijonan vuodet ovat silloin takana, edessä ovat koiran tai käärmeen vuodet, sekä kyky hankki kokemusta kasvojen ryppyjen peittäessä alleen turhuuden markkinat. Tuhatvuotinen ihminen olisi tässä jo ylivertainen mestari.

Tässä tutkimus tarjoaa tieteenä, poikkitieteisenä ja -taiteisena sekä digikielenämme, robottien avustamana, cluster art avusteisena oppinamme, kokonaan uuden välineen myös kriisiterapiaan joutuneille kulttuurimme kriitikoille.

Hesarin kulttuuritoimituksen esimies Heikki Hellman (HS 29.12) käsittelee tätä aihetta lehdessään oivaltaen, kuinka internet ja sosiaalinen mediamme ovat vieneet kriitikoiltamme uskottavuuden. Kriitikon käyttämä valta on kaventunut pelkäksi mielipiteeksi muiden mielipiteitten joukossa.

Kuka tahansa ei voi olla taiteilija, mutta kuka tahansa voi olla kriitikko. Näin tämä ammatti on hakeutunut normatiiviseen kriisiin, siinä missä poliitikot. Kuka tahansa voi olla poliitikko ja heille Hesari antaa tänään arvosanoja politiikan ja talouden sivuillaan, luottaen kansan antamiin arvosanoihin ja vain niitä tulkiten. Se onkin medialle, toimittajalle sopivampi paikka.

Demokratiassa kansa arvioi ja antaa arvosanat, toimittaja voi viisastella pohtiessaan, mistä nämä arvosanat syntyvät. Cluster art kielessä taas sen suorittavat kyllä digiajan tiedemiehet ja robotit taustamuuttujia samalla hakien. Ja niitä on valtavasti, myös kuvia ja taidettamme.

Sieltä syntyvät ryhmät (klusterit) eivät ole valistunutta arvailua, vaan ainut todellinen ja reaaliaikainen totuus. Siihen on nyt tyytyminen myös kriitikkojemme mielipiteineen, oli kyseessä taide tai politiikka, kirjallisuus ja kykymme lukea ja ymmärtää lukemaamme, joko 10 000 sanaa oppineena tai 100 000:nen sanan verbaalisilla taidoillamme itsemme elättäen.

Robotit käsittelevät näitä symboleja miljardeja ja sekunnin osissa, yhdistellen niihin myös kuvia, ja siis myös taiteeseen sekä meihin sen käyttäjinä tai tekijöinä. Onhan siinä melkoinen ero ja nykyisin vielä koulutuksen kautta naisten eduksi.

Tämän oivalsi ensimmäisen kirjoitukseni alussa kuvaamani nero avaten saksalaisten salaiset kielet koneellaan toisen maailmansodan aikana ja pelastaen yli 15 miljoonaa ihmistä. Ajautuen itse homoseksuaaliseksi todettuna ja vangittuna itsemurhaan. Voisiko siitä ehkä oppia jotakin? Oppia miten oleellista ei ole se, mitä ajattelemme ja siihen aivojamme koulien, vaan miten ajattelemme, ja kuinka siihen aivomme, lastemme aivot, koulutamme.

Tähän kirjoitukseen ei voi jättää kommentteja