Perussuomalaiset

Johanna Sirén-Kaplas

Voi, voi, toimittaja Johanna Vehkoo ja kumppanit

Jokohan Johanna, Kaius ja kumppanit jo kohta pian löytäisivät itsensä peilin edestä? Alkaisi nimittäin olla aika.

Olen taas lukenut hyvän kirjan. Kiitos siitä Alfred Kordelinin Yleiselle Edistysja Sivistysrahastolle, joka tällä kertaa on toiminut etupainossa, tuskin vielä itsekään ymmärtäen omaa rooliaan Suomen ja suomalaisten pelastusoperaatiossa.

Säätiön tarkoituksena on muun muassa kansanvalistus. Tämä tavoite saavutetaan nyt kirkkaasti teoksen ”Turvapaikka uutisissa, Mediakatsaus 2015-2020” kohdalla. Sisällöltään painava teos valistaa kansaa kaikin voimin – jos kansa vain haluaa nyt valistua.

Kordelinin säätiön tukemana tuotetun katsauksen ovat kirjoittaneet toimittaja Maria Asunta (ent. Dammert, Syvälä) ja kielitieteilijä Erkki Seppänen. Kustantaja on pieni, turkulainen kustantamo Kovasana. Sivumäärä 458.

Suosittelen, että perussuomalaisten puoluetoimisto lahjoittaa kirjan kaikille puolueen kansanedustajille. Kenties jopa näiden kansanedustajakollegoille?

Huolellisesti vuosien 2015-2020 tapahtumat raportoiva teos on oivallinen käsikirja turvapaikanhakijoita käsittelevän keskustelun taustoittamiseen. 

Norsunluutorni läpivalaistukseen

Toimittajat ovat osa kansaa, vaikka tämä tosiasia aika ajoin saattaa olla joiltakin yksittäisiltä toimittajilta hiukan hakusessa. Kiusaus asettua moraaliposeeraukseen vallankäyttäjäksi ”kansan” yläpuolelle voi olla suuri, etenkin kotimaassa. Mutta näin se nyt vain menee: samassa Suomessa asutaan kaikki, ulkomaan uutistoimittajia lukuunottamatta (joilla on muutakin tekemistä kuin patsastella kotimaan pienissä piireissä). Siksi Asunnan ja Seppäsen kansanvalistusprojekti sisällyttää kohderyhmäkseen myös toimittajat. Joten alas sieltä itserakennetulta jalustalta, Johanna, Kaius ja kumppanit! Aika lopettaa denial. Tervetuloa meidän tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suomessa tekeillä olevat ongelmat tulevat koskettamaan teitäkin. 

Älykäs ja analyyttinen puheenvuoro yhteiskunnallisen keskustelun puolesta

Teoksen syntyvaiheisiin liittyy surullinen episodi:

Toimittaja, joka oli vuosikausia muiden toimittajien kanssa vaatinut nollatoleranssia ”vihapuheelle” [juridisesti määrittelemätön käsite, kirj. huom.] ja nimittelylle sekä kampanjoinut näitä vastaan, sortui itse nimittelyyn v.2016.

Tunnettu toimittaja nimitteli Facebook-seinällään tunnettua haittamaahanmuuton vastustajaa, Junes Lokkaa

Toimittajakollega Facebook-kavereiden joukossa kyseenalaisti oikeutuksen nimittelyyn. Hän toivoi, etteivät toimittajat uskottavuutensa säilyttämiseksi syyllistyisi siihen mistä itse syyttivät muita. 

Seurasi tämä: Kritiikkiä esittänyt toimittajakollega poistettiin Facebook-kavereiden joukosta, perusteluna se, että kritiikin esittäjä oli uhka turvallisuudelle. Saamani käsityksen mukaan, Asunnan&Seppäsen kirjassaan esittämän kuvauksen mukaan, alkoi Facebook-kavereiden keskuudesta poistetun toimittajan mustamaalaus, syntyi muunneltua totuutta ja näin masinoitiin joukolla yhdelle toimittajalle maineenmenetys, ja tämän myötä muun muassa apurahahanojen sulkeutuminen.

Kritiikin esittäjä ja Facebook-kavereiden joukosta poistettu toimittaja oli Maria Asunta. 

– – – – 

Meidän lukijoiden kannalta kävi kuitenkin tuuri: nyt ei mikään muu projekti päässyt ohittamaan tätä tekeillä olevaa kirjaa, ja kenties suru sai syntymään aivan ainutlaatuisia säkeitä, facit indignatio versum. Asunta on yhdessä Seppäsen kanssa kirjoittanut kirjaa rauhallisesti, viipyillen suomalaisen itsesensuurin ja muiden kummallisuuksien äärellä, näitä pohdiskellen ja viileästi välimatkan päästä tarkastellen.

Seppänen on tuonut kehiin havaintoja, joita hän on voinnut tehdä suomalaisesta journalismista matkan päästä opiskellessaan Oxfordiin yliopistossa Iso-Britanniassa, ja reissatessaan muusikkona ympäri maailmaa. 

Kirjoittajat ovat huomioineet sen, että viestintuojaan voi kohdistua oikeudellisia toimia. Niinpä he eivät esitä havaintojaan omissa nimissään vaan kuvitteellisen Alex-henkilön kautta. Fiktiivinen tutkija mielipiteineen ei voi joutua valtakunnansyyttäjän hampaisiin. Ja faktoille syyttäjätkään eivät voi mitään. 

Tässä äänessä Alex: ”Valitettavasti turvapaikkauutisointi itsessään oli muodostunut uhkaksi koko journalismin uskottavuudelle. Alexin mukaan toimituksissa tehtiin liian monia virheitä lähdekritiikin ja faktantarkistuksen suhteen, eikä tätä myönnetty reilusti. Toimitusten olisi pitänyt vaatia tolkkua epämääräisten käsitteiden käyttämiseen ja vääntää lukijoilleen rautalangasta mikä oli rasismia ja vihapuhetta ja mikä taas hyväksyttävää ja jopa suotavaa poliittista kritiikkiä. Moniäänisyys olisi ollut konkreettisesti sitä, että media olisi kuunnellut tasapuolisesti asiantuntijoita, jotka eivät jakaneet visiota monikultturismipolitiikan onnistumisesta. Kriittisiä ääniä olisi varmasti löytynyt esimerkiksi maahanmuuttajien parissa työskennelleiden keskuudesta.” (s.430)

Yhdessä Asunta ja Seppänen ovat urakoineet kaivamalla esiin erilaisia, varsin kiinnostavia faktoja. 

Näiden lomassa referoidaan suomalaisten medioiden juttuja, joista jotkut ovat kutkuttavia uutistorsoja, joiden asymmetrinen journalismi tuo mieleen lähinnä DDR:n. Se, mitä on jätetty kertomatta, olisi ollut tärkeämpää kuin se, mitä kerrottiin. 

Samalla peräänkuulutetaan tilaa keskustelijoille, jotka pohtivat asioita rauhallisesti, analyyttisesti ja argumentoiden. Ollaan sovinnollisia. 

”Asiallisuus tarkoittaa pyrkimystä tosiasioiden tarkastelemiseen asioina, ilman valtapyrkimyksiä. Analyyttisyys tarkoittaa tosiasioiden tarkastelua monipuolisesti, jäsennellen ja nyansseja huomioiden. Argumentointi tarkoittaa vetoamista järkeen ja klassiseen älyllisen väittelyn perinteeseen, emotionaalisen kiihkoilu sijaan.” (s.9)

Ja Alex: ”Alex oli huolissaan yhteiskuntien kantokyvystä. Monet kollegat puhuivat sosiaalisen luottamuksen heikentymisestä. Satojen vuosien aikana rakennettu yhteiskuntajärjestelmä oli herkkä ekosysteemi, johon oli viisasta suhtautua kunnioittavasti ja suojelevasti. Kansallisvaltiot, demokratia, sananvapaus ja tasa-arvo olivat vuosisataisen työn tuloksia. Niiden takia eurooppalaiset olivat kirjaimellisestikin taistelleet, ja niille rakentuivat yhdessä jaetut arvot, kansalaisoikeudet ja sivistys aina antiikin perinteistä valistuksen aikaan ja meidän päiviimme asti. Tämä oli ainutlaatuinen kehityskulku maailmassa. Toisenlaisiakin kulttuureja oli.” (s.21-22)

Maria Asunta ja Erkki Seppänen vastavirran lohina

Vaatii suurta rohkeutta näin pienessä maassa asettua poikkiteloin oman etupiirinsä keskellä.

Ammattikunnat muodostavat omia etupiirejään ja omaa edunvalvontaansa vaalivia klikkejä eivätkä toimittajat ole mikään poikkeus. Ihan samassa sarjassa mennään metallimiesten ja ahtaajien kanssa. Jokainen ammattikunta on ylpeä omasta ammattitaidostaan ja haluaa pönkittää omaa asemaansa työmarkkinoilla – ja arvovaltaansa yhteiskunnassa.

Journalistin mahdollisesti tavoittelema prestige ei juuri poikkea siitä, jota hitsaaja tai ahtaaja tavoittelee. Toimijat vain sijaitsevat eri osissa yhteiskuntaa, samoin tavoiteltu arvovalta. 

Journalistien näennäinen riippumattomuus työnantajasta todellakin on näennäistä. Kaikki mainitut ammattikunnat saavat palkkatulonsa työnantajayrityksistä, joiden toimintaa ohjaa yrityksen hallitus omine intresseineen – ja Yleisradiossa hallintoneuvostoliitto. Yksityisillä omistajatahoilla on omat agendansa, Ylellä omansa. Sama uutisaihe saattaa saada erilaiset painotukset jo yksin käytetyn kielen perusteella. Onhan kieli aina sidottu kulttuuriin, ja kulttuurit poikkeavat toisistaan. Mahdollisuuden vinoumaan (bias) otti aikoinaan esille rehdisti myös oma journalistiikan opettajani, professori Tom Moring Helsingin yliopistosta (sivuaineopintoja syksyllä v.2012 SSKH:ssa). 

Maria Asunta on nyt oman alansa enfant terrible, vapaa journalisti, jonka sanomisia eivät pörssikurssit – tai toiset toimittajat – rajoita. Erkki Seppänen puolestaan työskentelee nykyisin kansanedustaja Veikko Vallinin (PS) avustajana.

Suomen PEN – norsunluutornin sipulikupolin sisäpiiri? 

Vain Suomessa:

Toimittaja Johanna Vehkoo tuomittiin v.2019 käräjäoikeudessa maksamaan 200 euron korvaus Junes Lokalle kunnianloukkauksesta sekä oikeudenkäyntikuluja noin 6.000 euroa. Samana vuonna Vehkoo sai Suomen PENin sananvapauspalkinnon. Lisäksi Suomen Journalistiliitto osti sarjakuvataiteilija Ville Rannalta Junes Lokkaa esittävän pilapiirroksen noin 7.000 eurolla, jotka rahat taiteilija lahjoitti Vehkoon oikeudenkäyntikuluihin. Vehkoo valitti hovioikeuteen, joka piti tuomion voimassa v. 2020. Lisää oikeudenkäyntikuluja tuli noin 7. 000 euroa.

Seuraava taulu?

Julkisen sanan neuvoston nykyinen puheenjohtaja Eero Hyvönen oli sitä mieltä, että Vehkoon saama tuomio on muodollinen, mutta johdonmukainen. 

Suuren yleisön keskuudessa Vehkoon nimi ei kenties herätä mitään erityisiä väristyksiä. Vehkoo on tähti journalismin sisäpiireissä. Vähän samaan tyyliin kuin aikoinaan Ganz unten -kirjan kirjoittanut toimittaja Günter Wallraff Saksassa? Jonkinlainen superjournalisti? Vuonna 2013 Vehkoo oli sanoutunut irti palkkatyöstään Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana ja oli perustamassa Long Play -nimistä verkkojulkaisua. Olin mukana sen julkistamistilaisuudessa Kansallisteatterin kellarissa. Paikalla oli myös Frida Kahlon näköinen Meeri Koutaniemi. Samana vuonna Journalismin Päivillä, jossa Long Playsta kovasti kohkattiin, tapasin ohimennen myös Vehkoon itsensä. 

Vehkoo on ollut myös Julkisen sanan neuvoston jäsen vuosina 2016-2018.

Toimittaja Niklas Herlin piti Julkisen sanan neuvostoa tärkeänä toimijana, ja painotti kantaansa viimeiseksi jääneessä US Puheenvuoro-blogikirjoituksessaan v.2017. Rohkenin olla hänen kanssaan eri mieltä tästä asiasta perustuen siihen, että JSN kykenee valvomaan Suomen rajojen sisäpuolella vain suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä uutisointia eikä lainkaan verkossa tapahtuvaa muiden kieliryhmien harjoittamaa uutisointia. 

Niko ei vastannut, ja tämä nokittelu jäi viimeiseksi ”kohtaamiseksi” hänen kanssaan. Jäljelle jäänyt riitasointu harmittaa, sillä pidin hänestä ja olen aina arvostanut hänen työtään sananvapauden vaalimiseksi, tunnettuina instrumentteina muun muassa US Puheenvuoro ja Teos-kustantamo. 

Luultavasti paremmin kuin JSN, kykenee kansalaisaktivisti, toimittaja ja kaupunginvaltuutettu Junes Lokka, joka on puoliksi marokkolainen, seuraamaan ranskankielisten uutisvirtojen ja sosiaalisen median sisältöjä, sekä Suomen rajojen ulkopuolella että sisäpuolella. Kenties hän juuri siksi on keskivertoa huolestuneempi turvapaikanhakijoiden taustoista? Joku syyhän siihen on, että Lokka jaksaa-jaksaa? Ranskaa puhutaan ja kirjoitetaan paitsi Ranskassa, Belgiassa, Luxemburgissa, Sveitsissä, Monacossa ja Andorrassa, myös laajoilla alueilla Kanadassa ja Afrikassa (Ranskan entiset siirtomaat). 

Nyt, kun muslimit kohdistavat ranskalaisiin tuotteisiin ostoboikotteja, Lokka kykenee seuraamaan tätäkin tapahtumaa reaaliajassa, ensikäden tietoja seuraten. 

En tiedä, onko Long Playn kaltainen ns. hidas journalismi tullut jäädäkseen vai ei. Vuonna 2008 pohdiskeltiin eräässä journalistien seminaarissa kovasti sitä, että mitä tapahtuu, kun sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi ryhtyä toimittajaksi. Pohdittiin kovasti sitäkin, muuttuuko medioiden omien toimittajien rooli uutisvirtojen ”portinvartijoina” (gatekeeper) entistä merkityksellisemmäksi vai väheneekö se? Sitäkin pohdittiin, että mistä suuri yleisö on valmis maksamaan? Ite-toimittajien vaikutusta kaupallisen median kyljessä ei vielä tunnettu. 

Tässä seminaarissa oli yhtenä puhujana JSN:n silloinen puheenjohtaja Pekka Hyvärinen

Vuonna 2012 yliopistolla oltiin sitä mieltä, että tutkimuksen mukaan mediakenttä jakautuu pitkään ja pätkään. Yhtäällä ovat valistuneen, lukemiseen paljon aikaa käyttävän lukijakunnan mieltymykset pitkiin, huolellisesti toimitettuihin juttuihin erikoislehdissä kuten esimerkiksi The New Yorker, ja toisaalla lyhyet päivänpolttavat jutut, joita luetaan ilmaisjakelulehdistä kuten esimerkiksi Metro

En ole seurannut sen koomin Long Playn vaiheita, mutta Wikipedia tietää kertoa, että se on yhä olemassa. 

En myöskään ole seurannut feministisen Ajatushautomo Hatun juttuja. Wikipedia tietää kertoa, että Vehkoo kuuluu ajatushautomon johtajistoon. 

Ja sitten asiaan eli kirjan sisältöön

Asunnan ja Seppäsen teos ”Turvapaikka uutisissa, Mediakatsaus 2015-2020” on järkäle (hyvä joululahja!), jonka sisällön läpikäyminen yhdessä blogikirjoituksessa on ylivoimainen tehtävä. Esittelen hiukan sisältöä lyhyesti listoina. Ensimmäisenä tulee otanta oman valintani mukaan kirjan alaotsikoista, joita on kolmentoista pääotsikon lisäksi yhteensä 124 kappaletta (jos laskin oikein). Tässä osa:

Hyvyden kertomuksen ytimessä oli suvaitsevaisuuden unelma, s.26

Pahuuden kertomuksen ytimessä oli valkoinen roskaväki, s.79

Toimittaja ahtaassa mielipidekäytävässä, s.106

Väkivallanvastaisella videolla esiintynyt puukotti vanhuksen, s.151

Itsenäisyyspäivän haastajaksi ilmestyi alpakka, s.159

Silakkaliike sai vetoapua medialta, kuten edeltäjänsäkin, s.167

Terroristit ja satu Punahilkasta, s.195

Poliisi näki islamistit äärioikeistoa suurempana uhkana, s.197

Poliisiammattikorkeakoulu yritti tilannekatsausta, s.208

Suomi maailman johtavana jihadistihautomona, s.215

Radikalisoitumista Ruotsin lähiöissä, s.221

Haasteita maahanmuuttajien seksuaalirikosten uutisoinnissa, s.231

Raiskauksesta tuomiolle ministeriön mallioppilas, s.245

Lenita Airisto puhui kivikautisesta kulttuurista, s.267

Uhkakuvateollisuuden monet hyödynsaajat, s.339.

1. Virhe: Media ei tunnistanut mielipiteenmuokkaustaan, s.408

2. Virhe: Media vinoutti asioiden mittasuhteita, s.411

3. Virhe: Media ei puuttunut yrityksiin vaientaa kritiikkiä, s.415

4. Virhe: Media vahvisti osaltaan kansalaisten kuplautumista, s.417

5. Virhe: Media ei puuttunut toimittajien asenteellisuuteen, s.419

Synteesi: mikä voisikaan muuttua vuonna 2020?, s.423

Sitten kirjasta poimittuja numeroita 

1,25 miljoonaa turvapaikanhakijaa Euroopan unionin alueelle v.2015, s.18

32.000 Suomeen päätynyttä tulijaa eri kulttuureista v.2015, s.18

1.400 hyväksi käytettyä pikkutyttöä Rotherhamin kaupungissa Iso-Britanniassa v.1980-2010, s.242

88 % Suomeen tulleista irakilaisista turvapaikanhakijoista oli miehiä v.2015

14.000 turvapaikanhakijaa jäi Espanjaan v. 2015

140 vastaanottokeskusta oli Suomessa v.2015

27.000 turvapaikanhakijaa oli näissä keskuksissa v.2015

3 tulipaloa kahden kuukauden aikana Rautaharkon vastaanottokeskuksessa Tampereella

4.000 pahoinpitelyä, joista epäiltynä ulkomaalaiset v.2015, s.90

217 raiskausrikosta, joista epäiltynä ulkomaalaiset v.2015, s. 90

95.400 euroa käytti Helsingin Sanomien säätiö ”ei-hyväksyttävien sanojen” tutkimiseen v.2019, s.187

3.000 osallistujaa 612-soihtukulkueessa v.2017, kun Suomi täytti 100 vuotta, s.162

86-vuotias, vanha mies puukotettiin kuoliaaksi Puotilan kappelin edessä Itä-Helsingissä v.2016. Puukottajan Facebook-seinältä löytyi jihadistisympatioita. MV-lehti uutisoi: ”Julkisuudessa on annettu ymmärtää, että 86-vuotiaan vanhuksen surmassa uhri valikoitui sattumalta. Asia voi hyvinkin olla totta. Tekopaikka sen sijaan ei välttämättä valikoitunut sattumalta. AlMehsenillä oli voimakas uskontotietoisuus, eikä kristillinen kappeli voinut olla hänelle vailla symboliarvoa! ” Puukottaja oli myös ollut mukana joukkokohtauksessa räppäri Palefacen videolla, joka julkaistiin kaksi viikkoa ennen puukotusta. Paleface sanoi, ettei tuntenut puukottajaa henkilökohtaisesti. s.152

10.000.000 (kymmenen miljoonaa) euroa käyttää yksin Veikkaus monikulttuurijärjestöjen tukemiseen, s.334

38 vuotta kestäneen virkauransa aikana Oulun apulaispoliisipäällikkö Arto Karnaranta piti Oulussa v.2018 esille tullutta seksuaslirikosvyyhtiä epätavallisena, sillä hän ei ollut nähnyt vastaavaa törkeää alaikäisten raiskaussarjaa virkauransa aikana ikinä. s.244

2.000 miestä ahdisteli 1.200 naista uudenvuoden aattona 2015/2016 Kölnissä ja muualla Saksassa, s.228

2.000.000 (kaksi miljoonaa) Ruotsissa asuvaa on v.2019 raportoinnin mukaan syntynyt ulkomailla, s.266

390.000 ulkomailla syntynyttä asui Suomessa v.2018 lopulla, s.264

2.621 jihadismiin ja kuolonuhreihin liittyvää pidätystä Euroopan alueella Europolin vuosien 2015-2018 raportin mukaan, s.218

370 kohdehenkilön määrä ja näiden kytkökset terrorismiin mainittu v.2018 Supon tiedotustilaisuudessa, s.198

Huh

Tämä on puuduttavaa. En ymmärrä, miten Asunta ja Seppänen ovat jaksaneet pusata kirjan valmiiksi. Omat tehot hyytyy än yy tee nyt. Lisään puuttuvat sivunumerot listaan myöhemmin (ehkä).

Kirjaa lukiessa joutuu hiljaisen ihmetyksen valtaan: tapahtuuko tämä kaikki todella parasta aikaa? Oikeinko todella? Luulen, että monet suomalaiset jakavat tunnelmani nykyisin uutisia seuratessaan. 

Lopuksi vielä Alex: ”Alexin haave oli vastaavanlainen kuin tutkijakollega Elina Nopparilla: se, että perinteinen pyrkisi vahvistamaan uskottavuuttaan osallistumalla ja osallistamalla. Yliopiston Aikalainen-julkaisun sanoin: ’Journalistisen julkisuuden pitäisi kyetä käsittelemään myös vaikeita ja kiistanalaisia aiheita ja näkökulmia. Muuten ne hakevat esitystilansa muualta. Moniääninen journalismi ei tarkoita kritiikitöntä journalismia, vaan sillä voidaan jopa purkaa vastakkainasetteluja.’ Se puolestaan edellyttää entistä syvempää keskustelua erimielisten välille. Nopperin sanoin:’Enää toimittaja ei voi turvautua omaan asemaansa ja siitä käsin vakuuttaa ihmisiä. Uudenlainen mediaympäristö vaatii myös uudenlaista vuorovaikutusta, jotta journalismi voi perustella olemassaolonsa yleisölle.’ ”

Lähteet:

Asunta M., Seppänen E., 2020. Turvapaikka uutisissa, Mediakatsaus 2015-2020. Kovasana, Turku. 

https://yle.fi/uutiset/3-11568269

https://fi.wikipedia.org/wiki/G%C3%BCnter_Wallraff

https://en.wikipedia.org/wiki/Rotherham_child_sexual_exploitation_scandal

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/sakaripuisto/realismi-palaa-ulkopolitiikkaan/

Turvapaikka uutisissa – kertomus suomalaisen yhteiskunnan polarisaatiosta

Tekstin aiheet:

Tähän kirjoitukseen ei voi jättää kommentteja