Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Pekka Virkki on kirjoittanut tietokirjan nimeltään ”Jälkisuomettumisen ruumiinavaus” (Docendo 2023, sivumäärä 352 tai äänikirja). Teos on tärkeä keskustelun avaus aiheista, joita täällä Suomessa ei vain saada käsiteltyä! Jälkisuomettumisilmiön parissa ”patologina” Virkki operoi harvemmin julkisuuteen nousevien poliittisten kytkösten ja lähimenneisyyden poliittisen historian kysymysten parissa.

Kirjassaan Virkki kaivautuu Suomen lähihistorian poliittisiin onkaloihin niin, että pöly lentää ja rälläkkä laulaa!

Mutta sivistyneesti. Kirjan hienostunut, pohdiskeleva sävy tekee kirjasta elämyksen, vaikka kyseessä on tietokirja. Faktat saavat ympärilleen kiinnostavia kysymyksiä ja johtopäätöksiä sekä aihioita lukijan omia johtopäätöksiä varten. 

Riviin päivänvaloon tarkasteltaviksi marssitetaan yhtä hyvin yhä istuvia kansanedustajia kuten Kokoomuksen Kai Mykkänen kuin vastikään eduskunnasta poistumassa oleva Sosiaalidemokraattisen puolueen Erkki Tuomioja kumppaneineen sekä joukko muita tunnettuja politiikan toimijoita.

Kirjassa esitetään näiden yhteyksiä entiseen Neuvostoliittoon ja nykyiseen Venäjään.

Voi olla, että politiikkaa tarkasti seuranneille suomalaisille osa asioista on hyvinkin tuttuja ja tiedossa. Mutta Virkin esittämät kysymykset ja taustoitukset kenties luotaavat tuttujakin aiheita uudesta näkökulmasta. 

Tavikselle, jollaiseksi itse itseni luen, kirja on merkittävä aivotärähdys! Näinkö Suomessa on todella toimittu?! Näinkö naapurimaidemme kuten Viron identiteettiä on yritetty peukaloida? Eurooppa, Venäjä, Kiina, Yhdysvallat… Virkki liikkuu vaivattomasti kansainvälisessä diplomatian maailmassa. Lukija pääsee mukaan eikä putoa kyydistä, koska taustoitus on niin huolellista. 

Katsaus kotimaahan kesken hallitusneuvottelujen

Varsin kiinnostavaa oli esimerkiksi tutustua nyt hallitusneuvotteluja Petteri Orpon (kok) parina pohtivan Kai Mykkäsen taustaan. Hänen isänsä Jouni Mykkänen, niinikään kokoomuspoliitikko, muistetaan – Virkin sanoin – Kokoomuksen sisällä innokkaana idänsuhteiden edistäjänä sekä Yleisradion johtajana. Kai Mykkäsen äiti puolestaan on venäläinen emigrantti. 

”Muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa ja Sampo Pankin Pietarin-yksikössä kannuksensa hankkinut Mykkänen tuli Venäjän edusmiehille tarpeeseen kesällä 2015, kun venäläisen Rosatomin ydinvoimalahankkeen julkisuuskuva päätyi ns. Migrit-bulvaanikohun vuoksi pahasti vastatuuleen. 

SDP:n eduskuntaryhmän kansainvälisten asioiden sihteerinä sekä Paavo Lipposen avustajana toiminut suomalais-saksalainen viestintäkonsultti Sebastian Sass haettiin hätiin ohjeistamaan Mykkästä TV-esiintymisen alla. Ministeri itse ei keskustelua muista. 9.7.2018 Sass kuitenkin raportoi pitäneensä Mykkäsen suoritusta onnistuneena ja saaneensa kokoomuspoliitikkoon yhteyden.” (sivu 198)

Tiedustelua, suojelua, ”turvallisuutta”….?

Naapurimaan erilaisten tiedusteluorganisaatioiden – ”turvallisuuspalvelun” – kytkeytyminen Suomen tiedustelutoimiin ja osaan päättäjistä tuodaan lukijan eteen selkeästi esitettynä. Kuka kytkeytyi ja mihin – näitä kysymyksiä Virkki pyrkii avaamaan niin pitkälle kuin mahdollista.

Naapurimaan tiedusteluorganisaatio on vuonna 2008 koetun kansainvälisen pankkikriisin myötä edennyt yhä syvemmälle länsimaihin – rahanpesu ja sijoitustoiminta instrumentteinaan.

Taloudellisesti epävakaat ajat hyödyttävät rahanpesijöitä. 

Teoksessa tarkastellaan myös pankkien roolia yhteiskunnassa sekä finanssimaailman linkittymistä talouspolitiikkaan. Miksi Nordea muutti takaisin Suomeen? Muutto kasvatti suomalaisten veronmaksajien kantamia riskejä, sillä kriisitilanteessa pankin pelastaminen kaatuisi Euroopan pankkiunionista huolimatta luultavasti pääosin suomalaisten niskoille. 

Kirjassa nostetaan esiin monenlaisia kytköksiä teollisuuden, politiikan ja finanssimaailman välillä. Päivän kuuminta kuumaa on tietenkin Nord Stream. 

Identiteetin suojaaminen, sääntöpohjainen maailmanjärjestys ja lustraatio

”Jälkisuomettumisen ruumiinavaus” vilisee käsitteitä ja sanoja, joita tavallinen suomalainen ei kohtaa koskaan omassa arjessaan.

Moskovan dominanssi, suurstrateginen syy, strateginen korruptio, rahanpesuriski… Ei tämä ole tavallisen suomalaisen käyttämää sanastoa. Silti juuri tavallisen suomalaisen pitäisi nyt lukea tämä kirja, jotta jonkinlainen käsitys Suomen poliittisesta lähimenneisyydestä voisi muodostua. 

YYA – ylen sankia priha

YYA-sopimus eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta on monille suomalaisille tuttu käsite. Mutta kuinka moni tietää, miten saamamme käsitys YYA:sta poikkeaa siitä, miten se määriteltiin Neuvostoliitossa? Tai Suomen vasemmistolaisissa piireissä? 

Me heräämme aamulla, laitamme lapset kouluun ja menemme töihin. Sitten tulemme töistä ja lämmitämme lihapullat ja perunat, ja kuskaamme lapset harrastuksiin tai käymme kotitöiden kimppuun. Jossain välissä tarkistetaan lasten läksyt ja seuraavan päivän koulureppu. Sitten katsotaan iltauutiset ja mennään nukkumaan. 

Ei tässä rallissa tavallisen, politiikkaa iltauutisten verran seuraavan suomalaisen elämässä ole ollut sijaa sen pohtimiseen, miten Neuvostoliitto tulkitsi YYA-sopimuksen.

Mutta tarkistetaan asia nyt jälkikäteen, kun ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Pekka Virkki kirjassaan asian esille asettelee. Hyvähän on edes jälkikäteen hahmottaa minkä kanssa on ollut tekemisissä:

”YK:n entinen apulaispääsihteeri Ilkka Puustinen kuvaa ylevän kuuloisen politiikan suhdetta Euroopan aseistariisuntahankkeisiin ja laajemmin kaksinapaisen maailman todellisuuteen teoksessaan Uusi maailmanjärjestys – Kylmästä sodasta globalisaatioon (Otava 2007):

’Tšekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 tylsytti ideologista asetta etenkin Länsi-Euroopan kommunistisissa puolueissa. Mutta tehokkaita propaganda-aseita olivat edelleen Neuvostoliiton ja sosialististen maiden yksinoikeudekseen omima maailmanrauha ja sen rinnalla oppi rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, jonka näyteikkunana mm. Suomi itseään maailmalla mainosti. Monien muiden Neuvostoliiton tehokkaiden propaganda-aseiden tapaan sekään ei merkinnyt aivan samaa kuin miltä päältäpäin näytti. Marxilais-leninistisessä käsitteistössä rauhanomainen rinnakkaiselo oli kansainvälisen luokkataistelun ase, joka oli tarkoitettu johtamaan sosialismin voittoon kaikkialla maailmassa.

Rauhanomaisen rinnakkaiselon käsite otettiin osaksi Neuvostoliiton ideologista doktriinia Hruštšovin tultua valtaan. Väitetään, että sen keksijä ei olisi kukaan muu kuin Hruštšovin ideologiseksi luottomieheksi noussut Otto-Ville Kuusinen.” (sivut 36–37)

Pekka Virkki jatkaa tästä ja vielä täsmentää Ilkka Puustinen viestiä:

”1980-luvun liennytyksen aikana tämä tunnettu, mutta usein julkilausumaton alateksti kävi kiusalliseksi myös läntisessä Euroopassa. Niinpä joulukuussa 2020 menehtynyt, Krimin miehitykseen eläkevuosinaan ymmärtäväisesti suhtautunut entinen Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing kävi virkakaudellaan pyytämässä Leonid Brežneviltä luokkataistelun poistamista rinnakkaiselon määritelmästä. Neuvostojohto kommentoi suoraan hylkäämäänsä ehdotusta poikkeuksellisen tökeröin sanankääntein. Tämä asettaa Moskovan näkemyksen liennytyksestä ja aseistariisunnasta realistiseen valoon.” (sivut 36–37)

”Lukuisat KGB:n ohjekirjeet todistavat Kalevi Sorsan asemasta itätiedustelulle äärimmäisen tärkeänä ja yhteistyöhaluisena henkilönä. Kysymys ei ollut pelkästään Suomesta, vaan muös SDP:n asemasta sen kansainvälisessä puoluejärjestössä, Sosialistisessa Internationaalissa. Maamme demaripuolueen roolina oli luoda edellytyksiä ’Suomen mallin’ – aseistariisunnan ja Neuvostoliiton sotilaallisen dominanssin, neuvostoystävyyden sekä kommunistien ja sosialistien poliittisen yhteistyön – markkinoimiseksi läntiseen Eurooppaan.” (sivu 38–39)

”1960- ja 1970-lukujen vaihteessa hahmottuivat YYA-Suomen ulkopolitiikan kaksi päälinjaa.

Näistä ensimmäinen oli Paasikiven–Kekkosen linjan alkuperäinen muoto – jos käsitettä ylipäänsä voi pitää kuvaavana. Sen pääasiallisina ohjenuorina toimivat ’suomalainen paradoksi’ ja Paasikiven kuolemattomat lausahdukset, joiden mukaan ’maantieteelle emme mahda mitään’, ’Kreml ei ole raastuvanoikeus’ ja ’kaiken viisauden alku on tosiasian tunnustaminen’. 

Toinen päälinja muodostui vakaumuksellisen, reaalisosialismiin kallellaan olleen vasemmiston ’itsetarkoituksellisesta suomettumisesta’. Siinä maamme katsottiin valtioidentiteettinsä puolesta vähintään kuuluvan tiukasti Neuvostoliiton etupiiriin ja mieluusti myös kulkevan kohti itäeurooppalaista yhteiskuntamallia. Kommunistit, mutta myös merkittävä osa sosiaalidemokraateista olivat siten omaksuneet neuvosto-osapuolelle suopean tulkinnan rauhanomaisen rinnakkaiselon sisällöstä.” (sivut 42–43)

Katse peiliin!

Pekka Virkki taustoittaa omaa motiiviaan järkälemäisen tietopankin kirjoittamiseen:

”Osaltaan tämän teoksen tarkoitus on kuvata sitä tunkiota, joka Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1978–1990 toimineen – Urho Kekkosen tehtäväänsä nimittäneen – Seppo Tiitisen mukaan ’ei pöyhien parane’. Haluan pöyhiä ja antaa lukijan tehdä johtopäätökset aiheesta itse. Leppävirran rintamalla kasvaneen maalaisliittolaisen luulisi tienneen jo lapsuutensa pohjalta, että lantakasa kylä paranee välillä käänneltäessä. Siihen on ihan työkalukin: talikko.

On olemassa vain tapahtunutta historiaa. Silti lukijan mieltä voi kalvaa kysymys: miksi vasta nyt? Vuoden 2023 alkaessa Neuvostoliiton romahduksesta on kolmisenkymmentä vuotta. Itäisen Keski-Euroopan sekä Itä-Euroopan entiset sosialistiset maat ovat jo hyvän aikaa kuuluneet läntisiin organisaatioihin, omat likapyykkinsä pääosin hoitaneena.

Miksi ei Suomi ole? Vastaus löytyy samalta suunnalta kuin syy siihen, miksi suomalaiset ihastuivat Lipposen sinipunaan. Vaikka ymmärsimme Neuvostoliiton hajoamisen vaikuttavan myös Suomeen, useimmat meistä eivät koskaan ymmärtäneet YYA-kauden neuvostovaikutusten syvyyttä tai välittäneet siitä.

Pienen maan eliitin keskinäiset sidokset, länsimaalaistyyliseen virkamiestoimintaan tottunut väestö sekä taloudelliset ja kansalaisten omat kontaktit länteen vakuuttivat monet siitä, että ’menneiden kaivelu’ olisi lähinnä katkerien sivuraidemiesten, äärioikeistolaisten ja suoranaisten salaliittoteoreetikkojen harrastus.

Lisäksi 1990-luvun laman kourissa poliittisessa keskustelussa oli akuutimminkin kansalaisten elämässä tuntuvia aiheita kuin se, mitä jonkun puolueen suurelle yleisölle tuntematon virkailija oli ravintola Vantaan hämärässä kymmenen konjakkilasillisen jälkeen ’kotiryssälleen’ horissut. Turhan harvoin tajuttiin, kuinka läheisesti työttömäksi jääneen yksinhuoltajaäidin kärsimys lopulta liittyi suomettumisilmiön mahdollistamiin kauppa-, yhteiskunta–ja finanssipolitiikkaan.” (sivut 67–68)

Nyt on tietokirja parempi kuin dekkari

Toimittaja Pekka Virkin lähdeluettelot ovat vertaansa vailla! Niitä on kirjassa monta sivua, ja osa on sijoitettu heti kunkin yksittäisen, aihepiiriä käsittelevän luvun yhteyteen. Tämä helpottaa faktantarkastusta, jos sellaiseen kokee tarvetta. Jo yksinomaan lähdeluetteloidensa ansiosta kirjaa voidaan pitää jonkinlaisena käsikirjana, jonka tulisi kuulua kaikkien kansanedustajien sekä yhteiskuntatieteitä ja politiikkaa opiskelevien käsikirjastoon.

Mutta sen lisäksi kirja on vertaansa vailla oleva jännitystarina siitä miten täpärästi Suomi on välillä onnistunut välttämään erilaisia itäkytkentöjä. Huolimatta monista itäänpäin kallellaan olevista hännystelijöistä aina on löytynyt joku rohkea muurinaukkoon kertomaan, että suunnan pitää olla kohti länttä.

Iloitsen siitä, että yksi Virkin käyttämistä lähteistä on Ari Pesonen, joka jo vuosia on pitänyt ansiokasta blogiaan Uuden Suomen Puheenvuorossa.

Suomalaisten oma valppaus ja tiedonhalu pitää meitä hereillä. Nyt sen soisi kohdistuvan tähän jälkisuomettumisen ruumiinavaukseen. Hyytävästä nimestään huolimatta kirja haastaa lukijaa terveellä tavalla kohtaamaan omaa menneisyyttään – ja tulevaisuuttaan – suomalaisena.

Kiitän Pekka Virkkiä isänmaallisesta teosta! 🇫🇮

Toivon Suomelle isänmaallista ja suoraselkäistä hallitusta, joka pitää kunniassa länsimaisia arvoja kuten kristinusko ja kristinuskon sisältämät hyvät neuvot! 🇫🇮

”Jos sinä pidätät jalkasi sapattia rikkomasta, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhäpäivänäni, vaan kutsut sapatin ilopäiväksi, Herran pyhäpäivän kunnioitettavaksi ja kunnioitat sitä, niin ettet toimita omia toimiasi, et aja omia asioitasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa, ja minä kuljetan sinut maan kukkuloitten ylitse, ja minä annan sinun nauttia isäsi Jaakobin perintöosaa.” (Jesaja 58:13,14)

Toivon, että tuleva hallitus palauttaa pyhäpäivät kunniaan.