Erinomaista, että edes yksi politiikantutkija Suomessa rohkaistuu osoittamaan muille tutkijoille – ja miksi ei myös medialle ja suurelle yleisölle – sen miten vinoutunutta ja faktoista irrallaan perussuomalaisiin kohdistuva kritiikki tosiasiallisesti on ollut, ja on. 

Turun yliopistossa poliittisen historian apulaisprofessorina ja eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana työskentelevä Markku Jokisipilä, 49, on tehnyt merkittävän avauksen Suomessa käytävän poliittisen keskustelun tervehdyttämiseksi, ja sen saattamiseksi ajan tasalle. 

Eduskuntatutkimuksen keskusta vetävällä johtajalla lienee viran puolesta jopa jonkinlainen moraalinen velvollisuus avittaa kollegoitaan loogiseen ajatteluun silloin, kun näiltä kyky tähän näyttää – syystä tai toisesta – jääneen vaillinaiseksi.

Jokisipilän vastikään julkaistu teos ”Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla” (Otava) osoittaa, että hänellä itsellään on erinomaiset valmiudet tarkastella politiikan uutisoinnin epäsuhtaa suomalaisessa mediakentässä – riittää äly, työkokemus ja aito halu tutkia mistä oikein on kysymys.

Tätä halua Jokisipilä kiteyttää näin:”Olen kiinnostunut perussuomalaisista ennen kaikkea poliittisesti ja historiallisesti ainutlaatuisen suomalaisen yhteiskunnan ilmiönä. Minua kiinnostavat sen puoluehistoriallisesti poikkeukselliset vaalitulokset sekä puolueen aatteen, retoriikan ja johtohenkilöiden erilaisuus muihin suomalaisiin puolueisiin verrattuna. Se omapäisyys, jolla puolue monissa politiikan teemoissa haastaa nykyilmapiirin valtavirtanäkemyksiä ja tiettyjen kysymysten ympärillä voimakkaana vaikuttavaa niin sanottua poliittista korrektiutta, on tutkimuksellisesti erittäin mielenkiintoinen asia. Ajoittain puolue koettelee täysin tietoisesti yhteiskunnallisesta hyväksyttävyydestä vallitsevien käsitysten rajoja… …Perussuomalaiset haluavat osallistua poliittiseen keskusteluun omilla ehdoillaan ja kieltäytyvät noudattamasta heille ulkopuolelta esitettyjä vaatimuksia.” (s.15)

Jokisipilä on myös ymmärtänyt, että faktojen ulottumattomissa liihotteleva, suomalaisen kontekstin unohtava – suomalainen – tutkimustyö on epäuskottavaa ja siksi nimenomaan tutkijoille itselleen vahingollista:

Itseään kunnioittava tutkija ei voi rakentaa perussuomalaisia käsittelevää tutkimustaan sosiaalisen median natsihuutelun, toisen maailmansodan kansainvälisen historian ja ulkomailla tehtyjen tutkimusten varaan. Tai kyllä voi – niin kauan kuin apurahoja riittää – mutta uskottava hän ei ole.

Uskottavia eivät myöskään ole olleet ne mediat, jotka toispuoleista tutkimusta harjoittavien tutkijoiden ”tutkimuksia” kritiikittä siteeraavat. Tai siteeraavat ulkomaisia tutkijoita, joiden kohteena ei ole ollut Suomi vaan joku muu alue.

Jokisipilä: ”Koska perussuomalaiset ovat kansallismielinen ja kansalliseen historiaan jo omankin ilmoituksensa mukaan voimakkaasti ankkuroituva puolue, on sen kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi tunnettava suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan historiaa sekä suomalaista kulttuuria ja myös osattava suomenkieltä.” (s.177)

Luvussa ”Populismin liukas saippua” (luku 8) Jokisipilä luettelee 11 ulkomaalaista tutkijaa nimeltä, ja kertoo heidän olevan laajasti luettuja ja siteerattuja populismin tutkimuksen kansainvälisiä auktoriteetteja, mutta toteaa: ”Kukaan heistä ei tunne suomalaisen yhteiskunnan poliittista, sosiaalista, historiallista ja kulttuurista ominaislaatua, suomenkielellä käytävää poliittista debattia tai perussuomalaisten ohjelmia.” (s.173)

Hänestä kansainvälisestä populismitutkimuksesta on turha etsiä perussuomalaisia koskevaa syvempää ymmärrystä. 

Huomionarvoista toki on sekin, että tutkija, joka fokusoituu suomalaiseen poliittiseen ilmiöön, rajaa tutkimuksensa yleisön suomalaisiin ja tutkimusmatkansa Suomeen. Tutkimuksen nimissä voi matkustaa Kihniöön tai Kouvolaan, mutta ei ulkomaille esimerkiksi Brysseliin tai Firenzeen. 

Mutta mitäpä populismi lopulta muuta on kuin ei-mitattavissa oleva, juridisesti määrittelemätön poliittinen termi, jonka sisällöstä edes tutkijat eivät pääse yksimielisyyteen – saati sitten toimittajat? Saati sitten äänestäjät? Saati sitten somehuutelijat? 

Mennään Jussi Halla-ahoon, 50. Hän on konkretiaa.

Jokisipilä kirjoittaa: ”Vuoden 2008 kunnallisvaalit olivat ensimmäinen kerta, kun perussuomalaisten maahanmuuttokriittisyys nousi valtakunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Suurin syy tähän oli Scripta-blogillaan [Scripta – kirjoituksia uppoavasta lännestä, kirj. huom.] maan johtavan maahanmuuttokriitikon aseman hankkineen Jussi Halla-ahon (PS) ehdokkuus ja läpimeno Helsingissä. Poliittiset kilpailijat ja myös osa mediasta syytti perussuomalaisia muukalaisvihamielisyyden lietsonnasta. Saska Saarikosken mukaan Halla-ahon ’puheet maahanmuuttajista, homoista ja feministeistä ovat lievimmilläänkin epäkorrekteja, pahimmillaan kuvottavia’. Valtio-opin professori Tuomo Martikainen kommentoi Halla-ahon saaman äänivyöryn osoittavan oikeistopopulismin ’pahan unen olevan nyt täällä’. Vihreät Naiset tekivät tutkintapyynnön blogitekstistä, jossa Halla-aho on kirjoittanut toivovansa maahanmuuttajien tekemien raiskauksien uhreiksi valikoituvan ’oikeat ihmiset’ eli ’vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä’ [joita Halla-aho edelleen pitää syyllisinä lepsuun maahanmuuttopolitiikkaan ja tämän myötä – suhteutettuna maan väkilukuun – ulkomaalaisten tekemien raiskausten suureen, kasvavaan määrään Suomessa, kirj.huom.]. Syytteitä ei kuitenkaan nostettu.”

Mitä Jussi Halla-aho todella sanoi?

”Halla-ahosta tuli nopeasti yksi keskustelluimmista poliitikoista koko maassa, vaikka hän ei ollut edes kansanedustaja. ’Toivon, että suuret puolueet säikähtävät tästä sen verran, että haudanhiljaisuus maahanmuuttopolitiikan suhteen viimein loppuu’, hän itse totesi vaali-iltana Helsingin Sanomille.” (s.41)

Sittemmin on käynyt selväksi, että kansanedustaja (v.2011, ääniä 15 074, v.2019, ääniä 30 596) vuosien 2014-2019 europarlamentaarikko (v.2014, ääniä 80 772) ja vuosien 2017-2021 pidetty, kunnioitettu ja arvostettu puoluejohtaja Jussi Halla-aho (v.2017, ääniä 949) on melkoinen ilmiö Suomen poliittisessa historiassa ja nykyisyydessä. Tekisi suorastaan mieli sanoa, että tehkää, pojat, perässä! Eikä yksikään tekisi – ei kykenisi. 

Numerot ovat mitattavissaolevia, järkähtämättömiä tosiasioita. Rehellisissä vaaleissa rehellisillä äänillä valittiin kerran toisensa jälkeen isänmaan asialle Jussi Halla-aho. Respect!

Sekin on tosiasia, että vielä puoluejohtajaksi valintansa jälkeen vuosina 2017-2019 Halla-aho työskenteli sekä että – sekä europarlamentaarikkona Brysselissä Belgiassa että puoluejohtajana Suomessa sijaitsevalle puolueelle. Ja tämä tilanteessa, jossa puolueesta oli loikannut ennätykselliset 20 kansanedustajaa, mukaan lukien entinen puoluejohtaja. Ja asetelmassa, jossa eduskuntavaalit olivat pian edessä. 

Halla-ahon uskomattoman ja ainutlaatuisen venymisen tässä tilanteessa Jokisipilä ohittaa täysin. Omasta halustaan vaiko Halla-ahon asettamana ehtona, jolla tämä suostui haastateltavaksi? Emme saa tietää. Tähän ei kirjassa mennä. 

Tai sitten kotimaan politiikassa toimivalla tutkijalla ei yksinkertaisesti ole tuntumaa siihen, miten raskasta on ramppaaminen Brysselin Zaventemin ja Suomen Helsinki-Vantaan välillä. Flanderin alueella sijaitseva lentokenttä on usein sumun peitossa ja lähdöt sen vuoksi myöhässä. Europarlamentissa istuntosalien ja oman toimistokopperon välillä riittää laukkarataa; siellä palaa aikaa paljon jo pelkkiin siirtymisiin. Aikaa on osattava käyttää sekä harkiten että taiten, jo yksin näistä syistä. 

Perussuomalaisten jäsenenä toki tunnen Halla-ahon ja puolueorganisaation tehokkuuden ja sen kyvyt hyödyntää tiedonsiirtoon liittyvää teknologiaa. Perussuomalaiset-puolue loistaa näissä, ja uskollisten syvä uskollisuus mahdollisti tämän mahdottomalta tuntuvan asetelman: meppi johti Brysselistä käsin Helsingissä sijaitsevaa puoluetoimistoa – ja koko puoluetta – hetkellä, jolloin se oli joutunut häikälemättömän ja pahantahtoisen juonittelun kohteeksi, ja jonka eduskuntaryhmä oli kokenut suuret miehistötappiot. 

Mutta kasetti pysyi kasassa. Koirat haukkuivat, karavaani kulki. Uusi puoluejohtaja johti perussuomalaiset ennennäkemättömään vaalivoittoon eduskuntavaaleissa v.2019.

Jokisipilä kirjoittaa:”Ensimmäistä kertaa puolueensa vaaleihin johtanut puheenjohtaja Halla-aho oli koko maan suurin ääniharava saaden 30 596 äänellään Helsingin vaalipiirin historian suurimman henkilökohtaisen kannatuksen ja jättäen vertailussa taakseen mm. presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Paavo Lipponen. 

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä kasvoi 22 paikalla, mikä oli kolmanneksi suurin paikkamäärän lisäys eduskuntavaalien historiassa. Kaikki eduskuntaryhmän hajoamisen yhteydessä puolueen riveihin jääneet 17 edustajaa olivat ehdolla, ja heistä 15 valittiin uudelleen sekä kaksi varasijalle. Ryhmästä loikanneista ehdolla olleista 13 kansanedustajasta sen sijaan kukaan ei tullut valituksi, vaikka heidän joukossaan oli neljä ministeriäkin. Halla-ahon henkilökohtainen äänimäärä oli suurempi kuin sinisten kaikkien 152 ehdokkaan yhteenlaskettu saalis. Näin rajua ja yksiselitteistä äänestäjien tuomiota puolueloikkareille ei ollut koskaan aikaisemmin eduskuntavaaleissa nähty. Samalla uusi puoluejohtaja Halla-aho sai johtajuudelleen ja puolueen poliittiselle linjalle erittäin vahvan äänestäjien mandaatin.” (s. 59)

Toimittajat toimittelevat

Jussi Halla-aho on ainutlaatuinen poliitikko Suomen oloissa: hyvin älykäs, hyvin osaava, uskomattoman rohkea ja käsittämättömän sitkeä – kovaan vastavirtaan uiva lohenvonkale! Omassa lajissaan osaamiseltaan puolustusvoimien erikoisjoukkoja vastaava yksikkö. Sissi. Äijä.

Valtiomiehenä hän kuuluu samaan kaukokatseisten johtajien joukkoon kuin presidentit Carl-Gustaf Mannerheim ja Risto Ryti. (Mannerheim toimi Suomen presidenttinä v.1944-1946.) 

Eikä Halla-aho tullut politiikkaan alunperin siksi, että halusi asuinkuntaansa jäähallin tai uuden sillan, tai koska oli päättänyt luoda itselleen taloudellisesti kannattavan työuran poliitikkona. Eikä hän kansanedustajaksi päästyään todellakaan jäänyt eduskuntaan siksi, että siellä olisi ollut niin mukavaa. 

Huolimatta laajasta tunnettuudestaan ja siitä, että eduskunnassa varmasti jokaikinen ihminen tiesi, kuka on Jussi Halla-aho, ainoa joka tuoretta kansanedustajaa v.2011 oman puolueen ulkopuolelta tuli uuden istuntokauden avajaispäivänä tervehtimään oli toinen uusi kansanedustaja, Silvia Modig (vas). Muut kansanedustajat hiipivät seiniä pitkin kuin hiiret tai eivät olleet näkevinään. 

Ei ollut mukavaa. Ei ollut kivaa. Eikä ollut palkitsevaa. Mutta isänmaa kutsui. 

Osalla kollegoista hiippailu on jatkunut näihin päiviin asti, ja se ehkä kertoo enemmän hiippailijoista itsestään kuin Halla-ahosta. 

Jokisipilä on yrittänyt kirjassaan terävöittää Halla-ahon profiilia kysymällä hänestä suoraan mielipiteitä muilta kansanedustajilta, tai poimimalla yksittäisiä heittoja haastatteluista sieltä täältä. Otanta on kuitenkin niukka ja epätasapainoinen. Luultavasti on käynyt niin, että vain ennakkoluuloisimmat ja/tai vanhimmat seniorit ovat ylipäätään suostuneet kommentoimaan. Nuorempi polvi kenties ymmärtää, että jatkossa on perussuomalaisten kanssa mitä todennäköisimmin tehtävä hallitusyhteistyötä halusi tai ei, joten parasta pitää kieli keskellä suuta. Ja voihan olla niinkin, että mitä jyrkemmin raiskaustilastot jatkavat kasvuaan, sitä uskottavammaksi Halla-ahon viesti on käynyt myös muiden kuin perussuomalaisten keskuudessa; maahanmuutto on luonut ongelmia Suomeen, tarve arvostella Halla-ahon näkemyksiä on vähentynyt?

Paavo ”Nyt-tulee-rahaa” Arhinmäen (vas) kommentti on suorastaan surkuhupaisa, kertoen lähinnä Arhinmäen omasta rajoittuneisuudesta:”Minulla ei ole hänestä [Halla-ahosta] ihmisenä edelleenkään minkäänlaista käsitystä.” Näin, vaikka Arhinmäki on istunut Halla-ahon kanssa samanaikaisesti Helsingin kaupunginvaltuustossa 13 vuotta ja eduskunnassa viisi vuotta. (s. 124) Arhinmäen mielestä suurin osa perussuomalaisten nykyisestä eduskuntaryhmästä on ”rasistijengiä”. 

Muiden kommentit ovat samaa sarjaa: rasisti, rasisti, rasisti, natsi, rasisti, rasisti. Ei yllätä. 

Säälittävimpiä pohjanoteerauksia en edes välitä toistaa. Mutta osoittaa Jokisipilältä pelisilmää, että hän kirjassaan päästää ääneen myös nämä Halla-ahon arvostelijat. Hyvä tutkija antaa äänen myös vastapuolelle. Kansanedustajina nämä arvostelijat toki ovat äänessä suoraan kansakunnan kaapin päältä, mutta ulostuloillaan edustavat ajattelijoiden rosoisinta ja ajatuksiltaan epäloogisinta jaosta. 

Voisi olla huvittavaa, mutta kun nämä raukat ovat tosissaan…

Ennen jalkautumistaan politiikkaan Jussi Halla-aho liikkui akateemisissa piireissä, joissa keskustelu oli sivistynyttä ja monet sanalliset mittelöt käytiin terävien kynien välityksellä. Siirtyminen tieteellisen tutkimuksen parista keskelle vailla käytöstapoja olevaa toimittajalaumaa, joka halukkaasti vääristeli Halla-ahon viestiä ja alentui henkilökohtaisuuksiin, ei varmasti ollut miellyttävä kokemus. Räkyttävän vasemmistolaisen Leif Salménin kohtaaminen Ruben Stillerin isännöimässä tv-ohjelmassa oli luultavasti ”elämys” vailla vertaa. 

Noh. Jos koki yllätyksen Halla-aho, yllättyivät myös toimittajat, kuvatoimittajat ja valokuvaajat, jotka luulivat saaneensa uuden purulelun.

Filosofiantohtori, poliitikko Jussi Halla-aho otti etäisyyttä ”journalisteihin” ja pysytti heidät – ja pysyttää edelleen – pitkän välimatkan päässä itsestään. Toimittajakunnan suureksi yllätykseksi hän todellakin saattoi tehdä tämän. Halla-aholla ei ollut mitään tarvetta kommunikoida toimittajien kanssa – hän kommunikoi suoraan äänestäjäkuntansa kanssa. Siihen väliin ei tarvittu hänen viestejään vääristelevää toimittajakuntaa. Julkisuutta poliittisille teemoille järjestyi ilmankin. Siitä piti huolen Suomen syyttäjälaitos. 

Näin kätevästi Halla-aholle järjestyi työrauha jo poliittisen uran alussa. Halla-aho ei tuhlannut aikaansa itseensä ja asiaansa vihamielisesti suhtautuviin medioihin ja näiden edustajiin. Hänen ei tarvinnut. 

Suomeksi sanottuna: Halla-aho piti toimittajille koirakoulua, jonka nämä itse olivat itselleen tilanneet. (Sitä saa mitä tilaa.)

Jokisipilä, Otava ja Halla-aho

Tätä asetelmaa vasten tarkasteltuna voi ymmärtää, että politiikan tutkija Markku Jokisipilälle on suotu etuoikeus: pääsy keskusteluyhteyteen kiireisen puoluejohtajan kanssa, keskellä työntäyteistä aikaa, jolloin kolmikko Jussi Halla-aho, Riikka Purra ja Simo Grönroos kiersivät ympäri Suomea jokaikinen viikonloppu. 

Jokisipilä on vuosien varrella, omalla korrektilla tavallaan toimia, vakuuttanut Halla-ahon siitä, että keskusteluyhteyteen voi ja kannattaa suostua. Muuten tätä kirjaa tuskin olisi syntynyt. 

Suoria sitaatteja Halla-aholta ei ole paljoakaan, suhteessa kirjan sivumäärään (335). Kirja ei ole mikään Halla-ahon poliittinen elämänkerta, vaikka sitä nyt Halla-ahon nimellä myydään. Mutta uskon Jokisipilän vilpittömään haluun etsiä ja löytää. Uskon, että Halla-ahon kanssa käydyt keskustelut, ja ennen kaikkea Jokisipilän kuulevat korvat, tekevät teoksesta ainutlaatuisen Suomen poliittisen historian katsauksen perussuomalaisten tähänastisesta aikakaudesta. Kaksi tutkijaa, Jokisipilä ja Halla-aho, ovat tehneet hedelmällistä yhteistyötä kootakseen suomalaisille tietoa suomalaisista. Sillä jotakin kertoo koko Suomesta se, että perussuomalaiset ovat yksi eduskunnan suurista puolueista. 

On mielenkiintoista, että kirjan kustantaja on nimenomaan yksityisessä omistuksessa oleva kirjakustantamo, liikeyritys Otava osakeyhtiö. Otavalla on kunniakas historia suomalaisessa julkaisuliiketoiminnassa. Kustantamoiden rooli suomalaisen kulttuurin vaalijoina ja ylläpitäjinä on kuin sydämen rooli ihmiskehossa. Kotimaisen Otavan kohdalla julkaisuhistoria on erityisen kunniakas. Kustantamon kirjailijoihin on kuulunut mm. Paavo Haavikko. Yrityksen nykyisen hallituksen puheenjohtajanana toimii Henrik Ehrnrooth ja varapuheenjohtajana Olli Reenpää. Reenpään suku on johtanut Otavaa jo monessa polvessa. 

Arvelen, että asetelma, jossa Jokisipilä haastattelee ja Otava kustantaa, on ollut Halla-ahosta sovelias keskustelualusta. 

Tässä asetelmassa on ollut todennäköistä tulla kuulluksi niin, että oma viesti pysyy autenttisena. Jokisipilän puhelin on ehjä eikä Otava ole poliittinen toimija. 

Tutkijana Jokisipilällä on nyt ollut myös herkullinen tilaisuus hyödyntää koko parikymmenvuotisen uran aikana tuottamaansa aineistoa, minkä hän tekeekin. Taustoitus on huolellista, omien näkemysten esittely yksityiskohtaista. Osa aineistosta on kertynyt vuosien saatossa, osa taas kirjoitettu vauhdissa, työstä innoittuneena. Tutkija on kotikentällään politiikassa. Kirja on runsas, havainnot teräviä.

Esipuheensa lopussa Jokisipilä kirjoittaa: ”Jussi Halla-ahoa haluan kiittää avomielisestä suhtautumisesta projektiani kohtaan ja haastattelujen muodossa sen hyväksi uhratusta ajasta. Perussuomalaisten puoluetoimiston väestä apuaan kirjan hyväksi ovat antaneet myös työmies Matti Putkonen ja päätoimittaja Matias Turkkila. 

https://otava.fi/kirjat/halla-ahon-perussuomalaiset/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Markku_Jokisipil%C3%A4

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jussi_Halla-aho