Yhdyn Jari Sarasvuon ajatukseen siitä, ”Miten Suomea voidaan pitää hyvinvointivaltiona, kun emme pidä huolta vanhemmistamme ja lapsistamme.” Itsekkyys on lisääntynyt, eikä välitetä, vaikka toisella olisi hätä.

Onnettomuuspaikoilla pysähdytään kuvaamaan mutta ei auttamaan. Kun lapsi itkee kadulla ihmiset eivät pysähdy kysymään hädän syytä, vaan menevät ohi mahdollisimman nopeasti, ettei vahingossakaan tarvitsisi auttaa.

Mihin on hävinnyt välittäminen? Mitä yhteiskunnalle on tapahtunut? Tälläisen toimintamallinko me oikeasti haluamme antaa tuleville sukupolville? Heikot ja tuottamattomat yksilöt pannaan säilöön ja pois silmistä. Tärkeintä on tuottavuus ja säästö, joka ajaa inhimillisyyden, välittämisen ja vastuun ohi. Kaikkea ei voi mitata rahassa, ei ainakaan ihmisen arvoa. Pahimmassa tapauksessa yhteiskuntaan vähemmän hyödyttävien ihmisten kohtelua ”poissa silmistä, poissa mielestä” -periaatteella aletaan pitää normaalina.

Itse haluan ajatella, että välittäminen ja toisten auttaminen on yhteiskuntamme kulmakivi, jonka avulla voimme rakentaa yhteisöllisyyttä sekä parempaa nykyhetkeä että tulevaisuutta.