Ulkoasiainneuvos ja eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen aiheutti kohun kirjoittaessaan kirjan ”Kehitysavun kirous”. Teoksessa Kääriäinen kertoo vuosikymmenien työkokemuksella, kuinka rikkaiden länsimaiden tukiaiset köyhiin maihin ovat kerta toisensa jälkeen valuneet hukkaan.

On uskomatonta, ettei kyetä ajattelemaan sitä, mihin raha todellisuudessa menee. Juhlapuheiden takana on kokonaan toinen maailma. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt niissä maissa, jotka eivät ole kehitysapua saaneet. Sen sijaan kehitysapua saaneissa maissa köyhyys on jopa lisääntynyt. On esimerkkejä siitä, kuinka rahat menevät eliitin rahoittamiseen ja korruptioon. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa talouskasvu seisoo, vaikka alueelle on annettu kehitysapua yhteensä yli biljoona dollaria.

Syy taantumiseen on yksinkertainen. Jos jollekin tarjotaan ilmaista rahaa, totta kai se otetaan vastaan. Tästä seuraa, ettei uudistuksia kannata viedä eteenpäin, koska vähemmälläkin pääsee. Onko tämä vastuullista toimintaa? Köyhyys ei vähene rahan lappaamisella. Hyvinvointi syntyy talouskasvusta ja kaupankäynnistä – uusista työpaikoista. Työn ja yrittämisen kautta ihmiset saadaan nostettua köyhyydestä.

Kehitysavussa on lopulta kyse siitä, että poliitikot haluavat huvitella ja ostaa itselleen hyvää omaatuntoa – toisten verorahoilla. Joitain tämä ei edes hävetä (tai eivät uskalla myöntää), vaan hoetaan ”kansainvälisyyttä” ja muita mantroja. On surullista, että Afrikasta on tullut koelaboratorio, ja kukaan ei ota vastuuta, vaikka kokeet epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen. Hyssyttelemällä asiat eivät muutu parempaan. Maailman köyhille maille pitää antaa mahdollisuus luoda itse itselleen kestävä tulevaisuus.